E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kuvausjakso 1890-luvulta
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1923.
Helsinki alkoi herätä iloiseen vappuyllätykseen.
Koko huhtikuu oli ollut kolea, mutta viimeisenä päivänä ennen vappuapurkautui rankka vesisade. Nuoriso olisi kuitenkin mieluummin tyytynytkirkkaaseen ja koleatuuliseen kuin sateiseen vappuun. Iltasellatähyiltiinkin nurjin silmäyksin taivaalle, sillä monelle Helsinginnuorista merkitsi vappu vuosikauden ihanimpia elämyksiä — ainakinsellaisten odotusta.
Kun aurinko nyt vappuaamuna nousi, tapasi se jo aikaisin uteliaitanuoria kasvoja, jotka unenpöpperössä ilmestyivät ikkunoihintarkkailemaan taivaan lakea.
Ja kas! Pilvet, jotka vielä iltayöstä olivat peittäneet taivaanraskaina ja pahantuulisina, olivatkin alkaneet hajota. Aurinko nousikuin ainakin tietoisena siitä, että sitä odotti moni nuori sydän.Rullakaihtimet ikkunoissa nousivat hurahtaen. Iloisen yllätyksenvaltaamina juoksivat aamuvirkut takaisin vuoteilleen. Elämä kaduillanukkui vielä. Ainoastaan muutamia työn raskaan raatajia liikkui jomatkalla työmailleen, ja myöhästyneet elostelijat, mitkä ajureilla,mitkä jalkaisin, pää olkapäiden suojassa ja päällystakin kauluskorvilla, pyrkivät häpeänsä hätyyttäminä piiloutumaan.
Tämä oli vappuaamu 1891.
Erään yksikerroksisen puurakennuksen ikkunassa Kruununhaassa seisoikuitenkin jo kello 6:n ajoissa puoliksi pukeutunut mies. Hän olisuunnilleen viidenkymmenen ikäinen, suoravartinen, jäntevä, leukaväkevä ja parraton, silmät kylmähköt, harmaat. Mies katseli kauankattojen yli kohoavaa aurinkoa, joka voitollisesti taistellen ajoipilviä sumuineen taivaslaelta karkuun. Silmässä oli kauas suuntautunutikävöivä katse.
Ovi hänen takanaan narahti, ja siitä pistäytyi esiin melkeinsamannäköinen nuori pää.
— Joko isä on noussut?
Mies kääntyi:
— Nousin. Ei voi maatakaan. Pitäisi olla kotona. Maa alkaa sulaa. Jatämä täällä on niin joutavaa.
Varsinkin viimeisissä sanoissa oli kyllästynyt tyytymättömyydenvärähdys. Mies istui ja aikoi vetää saappaita jalkaansa.
Ovi oli jäänyt hieman raolleen. Nuorukainen siellä kuului myöspukeutuvan.
— Teillä oli säädyssä eilen ne kirjailijapalkinnot? kuului nuorukaisenpuolelta.
— Olihan ne… joutavat.
Miehen hartiat väännähtelivät hieman hermostuneesti.
— Joutavat? kuului toisesta huoneesta. Äänenpaino ilmaisi epäilyä.
— Joutavat!
Korostus osoitti varmaa mielipidettä.
Seurasi lyhyt hiljaisuus.
Mutta vanhemman miehen väittelynhalu oli herännyt. Nuorukaisenkyselyssä ilmenevä toisin ajattelemisen äänensävy loukkasi hänenvakaumustaan. Hän kysyi:
— Kenelle sinä mielestäsi niitä jakaisit?
— Noo, onhan niitä useitakin. Esimerkiksi Juhani Aho ja…
— Vaai Aho! keskeytti vanhempi mies kiihkeästi, samallapilkallisesti hymähtäen. — Kyllähän niitä rahoja tietysti Pariisissatarvittaisiin… lokaviemäreissä!
— Älkäähän nyt, isä. Loukkaantumisen värähdys kuului jo pojan äänestä.— Ettehän te saata nyt katsoa asiaa ihan niiden vanhoillisimpainpappien näkökannalta?
— Pha-appien! Kuljenko minä pappien p