Produced by Riikka, Tapio and PG Distributed Proofreaders
eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet
Kirj.
Juhani Aho
1884.
Pakkanen paukkaa nurkissa, räiskää pitkin aidan selkiä ja seuloo huuruapuihin ja pensaihin. Aurinko kultaa kirkon ja tapulin ristejä, paistaahauskasti härmäiseen koivikkoon ja valaisee joka savupatsaan, joitakiemuroitellen kumpuilee piipuista ja lakeistorvista läheltä ja kaukaa.Tie ei ihan juuri kuolemataankaan huuda reen jalaksen alla, vaikkasurullisesti ja toivottomasti se valittelee.
Kuusen latvassa kyyhöttää harakka, kaula lyhyenä ja paksuna, päähöyhenien sisässä. Se on jo päivän valetessa männiköstä yöpuultaanpellon takaa liikkeelle lähtenyt, lentänyt riihen peräitse ja navetanyli ja istuutunut pappilan puutarhaan, jossa aivan yksinään seisoo kuusikoivujen keskessä.
Ei ole harakka vielä aamiaista saanut, ei aukea kyökin ovi eikä näyajavata pappilan pihalla. Eilen hyvä piika nakkeli tähteitä harakalle,ja eilen kun yksi hevosensa kanssa kartanolta lähti, niin toinen tuli…
Joku tuolta sakastin perästä nytkin ajaa—tuleekohan se?… Ei tulepihaan, jäälle kääntyy, pappilan alaitse ajaa, vitkalleen kituuttaajäätä pitkin, hevonen huurussa ja miehen parta… Harakan mieli käysurulliseksi, sillä on nälkä ja vilu … ei nyt siallekaan naura,vanhalle ystävälle, joka tuolla pahnansa ovella tongiskelee … eilentuolle vielä saattoi nauraa, nyt ei viitsi.
Harakka vaipuu yhä syvemmälle höyheniensä sisään, ei huoli kiinnittäähuomiotaan mihinkään … eikä ajatella mitään.
Eikä harakka huomaa, että niemen takaa jäätä myöten lähestyy hevosmies,kohoaa törmästä pihaan, seisottaa hevosensa kyökin eteen, nykäiseeohjaksia, ajaa vielä vähäisen ja kääntää koivua kohti, joka kasvaatoisella puolen pihaa, portin pielessä.
—Ptuu!—ptuu!—
Nyt vasta harakka hänet huomaa, kikahtaa, keikahuttaa purstoaan, hänensydämensä hypähtää ilosta, ja hän laskeutuu alas puutarhan aidanseipääseen.
Mies sitoo hevosensa koivuun, asettaa loimen selkään, kaataa kaurojavasuun, panee sen eteen ja korjaa kerran vielä lointa…
—Eiköhän tuo nyt ehkä pysyne?
Kun harakka huomaa, että mies poistuu kyökkiin päin, kopisteleejalkojaan ja aikoo astua sisään, muuttautuu hän portin pielessä kasvavankoivun latvaan ja katselee pää kallellaan oksien lomasta alas. Ja kun eimiestä enää näy, laskeutuu hän alimmalle oksalle ja nyt sitä jonaurattaa … olisi siellä jo ottamista, kun vain uskaltaisi. Harakkahyppää maahan, hevonen luimistaa korviaan, ja harakkata yhä imelämminnaurattaa.
Rovasti seisoo kamarinsa ikkunassa ja puhaltelee pitkiä savujapiipustaan lasia vasten. Hän on katsellut ja odottanut, uskaltaisikoharakka siepata jotakin. Ja odottaessaan hän hymyilee eikä poltasilloin…
—Ähäh—ähäh! jopahan sai siepatuksi … mitähän lie saanut…!
—Rovasti olisi niin hyvä ja ottaisi kahvia, sanoo piian ääni seläntakana.
—Panehan sinne pöydälle.—Kes—kes! nyt se taas, nyt se taas—eläpäs,eipä tamma annakaan! … eikö se ole Korventaustan Matin tamma?
—Sen kai se lie, kosk' on itse Matti kyökissä … kuuluisi olevanasiata rovastille.
—Käske sen tulla tänne … mitähän sill' on asiaa?
—En kysynyt.
—Taitaa olla jyväin maksussa, kosk' on säkkejä reessä … sano, ettätulee ulko-oven kautta.
...