Produced by Tapio Riikonen
Kansannäytelmä kolmessa näytöksessä
Kirj.
WSOY, Porvoo, 1916.
Artturi Järviluoma, ylioppilaaksi tultuaan ja monilla aloillayriteltyään sanomalehtimieheksi päätynyt, heimonsa tavallistavilkasverisempi edustaja, julkaisi vuonna 1914 näytelmän "Pohjalaisia"ja saavutti täysosuman. "Pohjalaisista" tuli heti — nimensä mukaan —todellinen kansannäytelmä, jolla on ollut kestävä sijansa kansallisestapäänäyttämöstämme aina pieniin seuranäyttämöihin asti. Se on antanutaiheen yhteen parhaista kotimaisista oopperoistamme, ja elokuva siitäon myös tehty. Tämä yksi ainoa näytelmä on riittänyt viemään tekijänsänimen kirjallisuutemme historiaan. Ilman epäilystä: se on täysosuma eivain kirjoittajansa tuotannossa, vaan ylipäänsä suomalaisessadraamakirjallisuudessa.
Esteettinen kritiikki, joka valitettavasti sivuuttaa menestyksenantaman arvon, saattaa kuitenkin hyökkäillä tätä näytelmäävastaan varsin kirpeästikin. Voidaan huomauttaa sen elävimmällenäyttämökielelle etäisestä, jossakin määrin hatarasta tyylistä jaylipäänsä ilmaisun tavanomaisuudesta; murteen käyttö, lieväkin,oikeastaan vain korostaa tätä piirrettä. Voidaan viitata näytelmäneräisiin tyypillisiin ja helponlaisiin tehokeinoihin. Ja vihdoinvoidaan osoittaa, että tuskin yhdenkään näytelmän tärkeän henkilönkohdalla tapahtuu sellaista elävää kasvua ja kehittymistä, mikäoikeuttaisi mainesanaan suuri näytelmä.
Ja kuitenkin "Pohjalaisia" on tehokas näytelmä, joka vangitseemielenkiinnon; se on jopa hyvä näytelmä.
Missä siis piilee sen teho?
Jos voidaankin virittää keskustelu siitä, että "Pohjalaisten"yksityisten henkilöhahmojen kasvu jää keskeneräiseksi ja heikoksi, niinsitä varmempaa ja riidattomampaa on, että näytelmä perustuuheimoluonteen ja heimopiirteiden ja ylipäänsä paikallisten olosuhteidensyvälliseen tuntemukseen ja oikeaan arviointiin. Siitä kasvaa sepaatos, joka aitoudellaan tunkeutuu lähelle jokaista katsojaa jalukijaakin, siitä se eräänlainen kollektiivinen voima, joka nostaajokaisen suomalaisen itsetuntoa ja värähdyttää hänen mieltään. Vapaudenpaatos rinnastuu tässä näytelmässä taitavasti ja vaivattomasti siihenkuvaan, jonka alkupiirteet tapaamme Jaakko Ilkan ja hänen pohjalaistennuijamiestensä jäyhissä hahmoissa. Näytelmä käyttää myös hyväkseen sitäherravihaa joka on niin syvään syöpynyt kansamme vaistoihin."Pohjalaisten" vallesmanni ei tosin murra suomea, mutta hänen annetaaneräässä tilaisuudessa käyttää ruotsia, mikä jo riittää epäilystenaiheeksi. Ja ennen kaikkea: hänet pannaan käyttämään sellaisia keinoja,jotka nostattavat vapaan pohjalaisen talonpojan veret hillittömäänkuohuntaan. Tavallinen ruoska tai nagaikka, vaikutus on yhtä pelottava.Ja yhtä helposti ymmärrettävissä.
Kirjoittajan vapaudenrakkaudessa on myös johdonmukaisuutta ja tiettyäraikkautta. Tältä kannalta on hyväksyttävissä se arvostelu, jonka hänkohdistaa körttiläisyyteen, tuohon ylipäänsä arvokkaaseen ilmiöön.Suorastaan mielenosoituksellisen leiman saa kohtaus, jossa Jussi repiiraittiuslupauksensa; vapaasti hän tahtoo alistua, ei sitoumuksin taipakkokeinoin. Mitä mieltä oltaneenkin tällaisen ajankohtaan liittyvänja ilmeisesti henkilökohtaista kantaa julistavan yksityisseikansopivaisuudesta näytelmään, se on joka tapauksessa omiansa luomaanraikasta ja raitista taustaa Jussin viimeiselle teolle.
Tässä miehekkään vapaudentahdon tulkinnassaan tekijä koskettaasyviä kieliä. Tähdättynä tekona häjyjen esi