Kirj.
Konrad Lehtimäki
Kuopiossa,Savon Kansan Kirjapaino Oy,1921.
Hullun päiväkirja
Turvapaikka
Vvallankumouksellinen
Hävittäjä
Vanha harmaapartainen mies istui yksin hienossa ruokasalissa, jasilmäili väsyneesti aamulehteään. Vanha palvelija kaatoi hänellekahvia, kumarsi äänettömästi ja siirtyi seisomaan hänen tuolinsa taakse.
Hän pani sokeripalan kuppiin, hämmenteli sitä hitaasti ja sitten hörppihitaasti puolisen kuppia, jättäen lopun siihen.
Vanha palvelija rykäsi ja huomautti arasti ja huolestuneesti:
— Herra tohtori… suvaitkaa ottaa hiukan leipää… se on tuoreita…
— Onko posti tullut?
— Ei vielä, herra tohtori, — vastasi palvelija alakuloisesti.
Vanha mies nousi ja asteli heikoin askelin toiseen huoneeseen. Istuipehmeään nojatuoliin ja sytytti sikaarin.
Hetken kuluttua hän nousi uudestaan, asteli ikkunan ääreen ja hänenryppyisissä kasvoissaan kuvastui tuskallinen, levoton odotus.
Hän hätkähti kuullessaan jostain kaukaa ovikellon äänen ja heti senjälkeen toi palvelija tarjottimella kirjeen ja paketin…
Hän sieppasi kirjeen, repi auki kuoren — vieras käsiala: »Arvoisaherra». Hän heitti pois kirjeen.
Pienestä paketista tuli ensimmäisenä esiin silkkipaperikäärö; hän käärisen auki vapisevin sormin — ja sodassa olevan poikansa kello tikittihänen kourassaan… Toisesta kääröstä ilmestyi valokuva, jossa hänoli yhdessä morsiamensa kanssa… sitten sormus.
Hän hätkähtää; totuus työntyy tylsänä, jääkylmänä nuolena sydämeen…
Sikaari unohtui sammuneena hänen käteensä: hän muisti samanlaisensyyspäivän kaksi vuotta sitten, jolloin hänen nuorin poikansa olitullut sisään ja hiukan arasti kysynyt, lähteekö sotaan vapaaehtoisena,vai ei. Kun kaksi veljeä oli jo kaatunut, niin isä jäisi aivan yksin,jos… Sentähden hänestä on väärin jättää isä yksin ja saa isäratkaista…
Vanha mies muistaa vieläkin äänensä valheellisen juhlallisuuden,vastatessaan hitaasti:
— Mene poikani! Minun tähteni ei isänmaa saa kärsiä. Minulla ei saaolla mitään, joka olisi isänmaata kalliimpi!
Poika punastui, katsahti häntä omituisesti ja lausui lyhyesti: Hyvä.
Kääntyi ja poistui hitain askelin.
Oo — hän olisi tahtonut silloin peruuttaa sanansa, pyytää, rukoilla,ettei poika lähtisi — eikä kuitenkaan tehnyt sitä.
Ja seuraavana päivänä poika lähti.
Katumus se ei ole mitään sen kauhean tunteen rinnalla, jota hänon siitä lähtien povessaan kantanut kuni myrkyllistä käärmettä, —käärmettä, joka aina vähän ajan kuluttua puree paljasta ihoa eikä senmyrkystä kuole, kituu vain…
Vanha mies oli kuin jähmettynyt, tunsi vain, miten kylmä hiki pusertuisuurina karpaloina hänen otsalleen ja päässä pyöri kaikki kohisevanakaaoksena. Hämärästi käsitti hän jotain hirmuista tapahtuneen — muttamitä?
Kuin unessa katseli hän, miten ryppyiset, vapisevat sormet pitelivätsormusta, jossa oli punainen kivi — ja alkoi taas muistaa… Tuokivi muistutti suurta veripisaraa — hänen vertansa. Ja hänelle tulituskallinen mielikuva: se värisee… Niin, se eli vielä, se itki,valitti, se toi hänen viimeisen tervehdyksensä… Se on hänen nuorta,punaista vertansa…
— Miksi, miksi minä silloin… k