Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Virolainen kertomus
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1907.
1.
Niillä tienoin pohjois-Liivinmaata on paljon pieniä umpijärviä,rämerantaisia suosilmiä.
Kuin silmiä, jotka tuska on pusertanut pisaroita täpötäyteen, — nämäkyyneleet vaan eivät koskaan valu.
Kerran ne kai ovat kaikki olleet yhteydessä keskenään, iloinen, kirkasreitti on vesiään itää kohti vieritellyt. Mutta aikojen kuluessa ovatyhdistävät joet kuivuneet, järvet eristyneet toisistaan ja samallapinta-alaltaan pienenneet. Niitten välille on muodostunut vesihyllyviäkannaksia, joissa vielä kauan eroittaa yhdistävän joen uoman, — joissavesiliskot viihtyvät ja kalpeateräinen suovehka kasvaa, ja vesikasvienpeittämissä, seisovissa lätäköissä sammakkojen kutu ajelehtii jakurnuttava kuoro kuuluu. Kuivimmille mättäille kyhäävät suokuovitviheliäiset pesänsä, joita suojellakseen ne ilmassa kirkuen häätävätpois häiritsijää.
Järvet itse ovat keskeltä upposyviä, heinärantaisia, kalaisia kuinparhaat kalasumput. Mutta kaloilla on tympeä mudan maku, joka poistuuvasta, kun niitä on lähdevedessä lioitettu.
Pienemmillä järvillä, jotka nopeimmin ovat tuomitut tukehtumaan, onkiiltävä kate lumpeenlehdistä, ja lumpeenkukat kelluvat hiljaa kuinpuoliunessa vihreässä äänettömyydessä.
Loivilta kukkuloilta, joina maa nousee ja laskee, näkee usein kolmejärveä yhtaikaa. Itsepintaisesti pysyy kolmiluku, järvet vaanvaihtelevat.
Umpijärvet ja suot, — ne antavat maisemalle leimansa.
Suo on joka paikassa, siellä, missä sitä vähimmin aavistaa.Korpiryteikössä se äkkiä ilmestyy punaisenruskeana lietteenänaavakuusten juurilla, — kukkaisilla niityillä se pursuu salaisenapohjavetenä mättäiden välitse.
Ants Raudjalg syntyi suvisena sunnuntaina, rukiin äsken heilimöittyä,päivien käännyttyä puolta tiimaa lyhemmiksi.
Syntyi Jumalan tunnilla, kirkon aikaan, isänsä, lukkarin japitäjänkoulunopettajan, Mihkel Hesekiel Raudjalan, ollessa poissakotoa, virantoimituksessaan kirkossa.
Yhdeksän kymmenestä olisi Mihkel Raudjalan asemassa kotiin jäänyt,Mihkel Raudjalg kuunteli velvollisuuden kutsua, muisti virkalupaustaanja meni.
Mutta vasta kirkolle päästyä suoristui miehen häiriintynyt ryhti.
Pitäjäntuvan porstuassa hän koetteli solmita kaulahuiviaan, muttatyökömpelöt kädet tapailivat turhaan huivin solmuja, huivi liestyi,huiskahti sormista, kunnes hän vihdoin tuskastuneena sen silleen jätti.
Pitäjäntuvalla hän järjesti sinne saapuneen postin, eroitteli papilletulevat kirjeet ja nosti kirkonkirjat pöydälle. Tuontuostakin häntapasi kätensä takin taskua kopeloimasta.
"Äh, — mitäs nyt, — johan nyt…"
Hän oli tiukka tupakkamies, mutta jätti aina kirkkoretkelläpiippuvehkeensä kotiin, ettei joutuisi kiusaukseen.
Ehtoolliselle pyrkijöitä ilmestyi ovipieleen. Raudjalg pani silmälasitnenälleen ja availi kirkonkirjaa.
"Minä olisin tullut, — tuota — vaimoni ja tyttäreni kanssa…"
Raudjalan sinertävät, mustakulmaiset silmät pysähtyivät, heräsiväthajamielisyydestään.
"Mäe Priidu?" hän kysyi.
"Niin, oikein."
Raudjalg tuumaili tuokion, taisteli kaikki hajoittavaa levottomuuttavastaan, joka uhkasi sumentaa ajatukset.
<