Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Tarina vanhasta talosta
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström Oy,1906.
Kartanon nimi on Louhilinna.
Sama aatelinen perhe on hallinnut sitä jo neljättäsataa vuotta. Isänkädestä on aina ottanut poika. Pitäjän hautausmaata on suuri kulmatämän suvun hallussa. Vanhimmat ristit ovat jo painuneet pensastojenpeittoon, uusimmissa kiiltävät vielä kultakirjaimet.
Louhilinna on vanha talo.
Päärakennusta peittää taitettu katto, ja päädyssä, räystään alla onampumareikiä. Ampumareikiä — tietääkö nykypolvi edes mitä ampumareiätovatkaan? Vanha kansa tiesi, vanha kansa tunsi sodan ja vainon.Louhilinna on ne molemmat nähnyt. Monta sen poikaa on viety vainoon,moni sen naisista on mennyttänsä itkenyt.
Louhilinna, ympärillä mustanpuhuva puistonsa, on kunnianarvoisatalo. Ihan perällä, siellä missä pellot alkavat, kasvaa nuorempaaviidakkoa ja vaaleita ruohoja, mutta päärakennuksen ympärillä yleneejättiläispuita, sellaisia sammaltuneita koivuja, että ihan peloittaa,kun niiden ikää ajattelee. Ja ihmeellisiä kuusia on puistossa,sellaisia, joiden alle ei päivä milloinkaan paista. Ei niiden allemilloinkaan tule vettä eikä lunta eikä maa niiden juurilla milloinkaannurmetu. Vanhan lahoavan huvihuoneen luota oli ennen mitä kauneinnäköala Suurselälle. Tornista saattoi nähdä hyvin kauas. Nyt onkuusiryteikkö kasvanut umpeen koko huvimajan eikä kukaan ajattelekaansen aukaisemista. Ihmiset kaihtavat koko huvimajaa, sanovat sielläkummittelevan. Suurilla tuulilla kuuluu selvästi kuinka siellähuutaa. Joku on nähnytkin kuinka nainen valkeissa vaatteissa seisootornissa ja oikoo käsiään ja huutaa… huutaa. Kuka sitten lienee— ihmisiä ei tornissa ole käynyt vuosikymmeneen, portaat ovat niinlahot, että tuskin lintuakaan kannattavat. Joutavia! sanoo vanhataloudenhoitajatar. Naakathan tornissa huutavat ja vikisevät! Miinamamsseli on niin rohkea, että menisi vaikkapa sydänyöllä hautausmaalle.Mutta piiat kutsuvat keskellä päivää koiran mukaansa, kun on asiaajääkellariin ja täytyy astua huvimajan ohi. Jääkellarin nurkalla onvielä sellainenkin kuusi, josta vanhat ihmiset puhuvat, ettei kirvessiihen ensinkään pysty. Ja sellainen puu on koivukin rouva vainajankamarin ikkunan alla.
Mutta ihmeellisin kaikista Louhilinnan puista on kuitenkin honkakalliolla Suurselän rannalla. Kiviseinä syöksyy sillä kohdallaäkkijyrkkänä veteen — mistä kummasta puu saa ravintonsa? Ohuessamaakerroksessa haarautuu hongan juuriverkko, jokainen saattaa nähdäkäsivarrenpaksuisten, keltaisten juurien luikertelevan alas kuivaakallionrinnettä, mutta mihin salaisiin kaivoihin ne sitten uppoavatimemään voimaa, sitä ei kukaan tiedä. Ihmeellisiä lähteitä niidenvain täytyy olla, joista vuosisatojen kuluessa on riittänyt elämäätuohon puuhun, joka on kuin koko metsän kantaisä. Vanhat ihmiset ovataina nähneet hongan yhtä suurena, jo heidän vanhempansa kiersivät,polttaessaan juhannuskokkoa Suurselän kalliolla, kolmen miehenkäsivarret ympäröimään hongan tyveä. Ties, vaikkei puu olisikaankasvanut pienestä, niinkuin muut puut — vaikka olisi luotu valmiiksiaikojen alusta! Puu on muutenkin sellainen, että se joka viideskymmenesvuosi tahtoo uhrikseen elävän ihmisen…
Tälle asialle ei ole ensinkään nauramista! Ruotivaivainen Louhilinnantuvassa, vanha Jere tietää mainita niitä ihmisiäkin, joita Suurselänhonka on ottanut. Yksi niitä oli iloinen piikatyttö, jolle tuli itkupitkästä ilosta. Hän syöksyi pienen lapsensa kanssa järveen juuri