Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Niilo Kivinen
Pohjalaisen Kirjapaino, Vaasa, 1893.
I. Oma kontu vaan vieraan leipä.
II. Vaivat palkitaan.
III. Herätyksen ajat.
IV. Eräällä kirkkomatkalla.
V. Uusi elämä.
VI. Kaksi uutta parikuntaa. — Velattomaksi.
VII. Uusia kovia koettelemuksia.
VIII. Etsimään.
IX. Työ on tehty.
I. Oma kontu vaan vieraan leipä.
Lämmin ja kaunis oli se päivä alkupuolella kesäkuuta, jona Hermannija Hanna ensimäistä kertaa yhdessä tekivät työtä omalla konnulla.
He kuokkivat peltoa uuden tuvan uuniseinän takana, joka maatilkkutoissa vuonna oli kaskena poltettu ja mennä kesänä halmeenarukiin kasvanut. Aukea se oli tuo vähäinen maakaistale siinämäkirinteessä, mutta vaikka se olikin aukea aho, tuntui kuitenkinlujaan ottavan ennenkuin leipä lähtisi siitä. Se oli viime vuonnaantanut hyväsen joukon rukiita, vaan ei Hermannille eikä Hannalle,vaan Kuusikankaan talolle, jonka maata se oli. Nyt siinä vielä olikanto kannon vieressä, kivi kiven kupeessa. Kovaa pengastamistaja sitten vielä kelpo väettämistä se tarvitsi ennenkuin viljomaanjoka vuosi rupeaisi, kuten tarkoitus oli. — Näköala oli laaja jamukava, Koillisesta kiilui metsän yli ja lomitse vähäinen Särkijärvi.Idän—etelän suunnalla juomuili taivaanrannetta vastaan mutkistelevakallio, Jättiläisenselkä, jossa ylängöillä kasvoi kuusikkoa jamännikköä. Lounaassa, elikkä paremmin lännessä, väläji laajempi vesi,Säynäisselkä, hopeisissa auringon säteissä. Sen läntisessä päässäkorotti yksinäinen kallioinen kumpu. Peikkovuori. Siitä luoteemmallapilkotti puiden latvain yli osa kylää, Kumpumäen talot ja lähempänäKuusikankaan yksinäinen kartano. Pienempiä laaksoja ja kumpujakaikkialla. — Kuumentavan helteisinä taittuivat iltapuolen auringonsäteet ahoon, ja lujassa oli siinä kannot ja kivet.
— Luuletko, Hermanni, tottakin tähän saatavan peuhkea pelto? kysäsiHanna hymy silmissä, selkäänsä oikaistessa, kuokan vartta heitellenkädestään ja aina jälleen tavoittaen sen.
— Kyllä se saadaan kun vain kuokitaan ja myllästetään — usko pois!päätteli mies, lohdullisen katseen vaimoonsa luoden. Mutta tuleppastaas hoivaamaan vähän! Tuo kuusenkanto on niin lemmon syvässä, senjuuret kiertyy tuonne kiven alle.
Vaimo meni heti. Ja sitten he yhdessä painoivat rautakankia, jonkakärki oli kannonjuuren mutkassa ja varren alapuoli nojasi kiveävastaan. Ratisi ja rouskui vain, muttei tahtonut kanto ottaanoustakseen. He levähtivät pikkusen, ja Hermanni leikillisestikoski sormellaan vaimoansa poskelle, joka lämpöisestä ja voimainponnistelusta punersi hehkuvasti. Ja se oli niin lämmin, oikeinpakuuma jotta miltei sormea polttanut. Sitten hän ihanteli Hannankäsivarsia kuinka täyteliäät ja voimakkaanmoiset ne olivat. Hänenomat käsivartensa olivat miltei hoikemmat, mutta kyllä luisevatja suoniset. Voimaa niissä oli kumpaisissakin, arvelivat heyksimielisesti ja väänsivät jälleen. Jo pätkähti, juuri rouskahtipoikki. Syvään kiven alle jäi vielä aimo känttyrä.
— Epäilit äsken, tokko tähän saadaan peuhkeaa peltoa, otti Hermannipuheeksi jälleen. Katsoppa vain kuinka muhevaa on tuo multa! sanoihän ruokamultaa kourassaan näyttäen. Saat olla varma että tähän tuleekuohkea kasvumulta, jahka se oikein peuhotaan ja solmitetaan. Kylläsiitä vielä viljat sakoo, — ollaan siinä toivossa ja raadetaan javäännetään. Koetetaanpas nyt vierittää tuo suuri kivi tuonne alankoon.
Hanna oli oitis