E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
OSMO IISALO [Eino Railo]
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1920.
Ontrei ja hänen hurskaat opetuksensa.
Ontrein tarina.
Unelma Seesjärven rantanuotiolla.
Onto ja Tuonen lintu.
Runolaulaja.
Solovetsi ja Karjala.
Murhisaari.
Lennin maille vierahille,
Tulin tuntemattomille,
Sinisen salon sisähän.
Hän oli matkalla Karjalan pyhillä mailla omin silmin nähdäkseen sitä,joka oli lapsuudesta saakka hänen mielikuvitustansa kiehtonut. Salonkapeata polkua hän astuu ja kun hän silmää taakseen, siellä perässäpyrkivää toveriaan, kuvastuu kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkinpian vaihtuu hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvittaa toverinsanäkeminen.
Ontrei — hänen satunnainen matkatoverinsa pienestä salokylästä —oli hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka olimuodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai toisenedelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko ruumisoli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta tasaiseksileikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat siniset, ja loistiniistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen mieli. Ja kuitenkinsaattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman, toiminnan ja tarmonilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen. Vaivaloisestikävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa, mutta matkankuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani terveenkin kovallekoetukselle.
He vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrskysekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Olikuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa,joita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilvenlomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuusja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasimielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.
— Ylen — alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville— ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllänuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin,mutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisihiljentyä, ennenkuin ollaan perillä…
Hän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa.
— Sinä olet, Ontrei, — vastasi tämä — hidas, mutta sitkeä. Pitäisijoutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi?
— Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhanperille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, —kun ollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mieleistämmesilloin liian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu…
Ontrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi:
— Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaanajallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kunhän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaanpohjoista kohti…
Tällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska,joka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonkatoisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita.Nuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja h