Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Otava, Helsinki, 1919.
Seppä Henrikssonilla oli tapana tehdä kaikki perinpohjin, ylenjykevää ja tukevaa. Nyt hän rakensi itselleen uutta kotia, ostettuaankylän vanhalta räätäliltä hänen tilavan asuinrakennuksensa, jonkaoli purkanut ja kuljettanut omalle maapalstalleen. Ja mäelle nousivähitellen uusi talo ja hiukan erilleen siitä laajahko paja jamyöhemmin aitta, sauna ja navetta latoineen.
Päärakennukseen nähden seppä ei kuitenkaan tyytynyt siihen, että olisen uudestaan pystyttänyt.
— Sen pitää olla niin luja, ettei henkeä läpäise, — sanoi hän.
Sitten hän kesällä valmisti tiiliä ja pisti kuhunkin tiileen reiän.Kun häneltä kysyttiin, mitä se reikä siinä tiilessä toimitti, sanoiseppä:
— Kai se reikä siinä pysyy kuin tiilikin, kun siitä naulan seinäänlyö.
Ja niin hän tekikin. Rakennus sai siten tiilipeitteen, joka rapattiinvalkoiseksi.
Tulos oli kerrassaan hämmästyttävä. Koko kylä ja pitäjä, vieläpäulkokuntalaisetkin ihmettelivät, mikä pappila se sellainen valkoinen,uusi rakennus oli laakealla mäentöyräällä, ympärillä kiviaita jahiukan peltomaata. Mutta kun kirkkoa tähyilevä silmä osuikin sensijaan näkemään tukevanlaisen pajan erikoisessa sitä varten aidatussatarhassa, ymmärsivät oudotkin, että siinä asui vain joku vauraskäsityöläinen.
Päärakennus olikin vähän liiemmäksi tyhjentänyt Henrikssonin varatja innon. Ulkorakennukset jäivät vähemmälle varustamiselle janäyttivät hiukan mitättömiltä komean asuinrakennuksen läheisyydessä.Aitta ja sauna olivat kyllä somat ja uusi rinteli hohti valkoisenaja vastaveistettynä, mutta navetta, talli ja lato yhtenä jonona jasaman katon alla oli jokseenkin vaivainen rakennus, varsinkin jyrkänolkikattonsa vuoksi, jonka korret tuppasivat aina roikkumaan oville.
Sepän nuori emäntä Ulla oli tuotu toisesta kylästä ja häät vietettyoikein komeat. Hän oli talon tytär ja sai myötäjäisiksi muutamiasatoja ruplia ja runsaat kapiot, eläimiä, ryijyjä, peitteitä,liinavaatteita, silkki- ja musliinihameita sekä tarvekaluakaikenlaista.
Henriksson oli myöskin talollisen poika, ja käsityöläismestariksipäästyään hän oli rovastin toimesta saanut nimeensä ruotsalaisen"son"-päätteen. Karl Henrik Henrikinpoika Tuomalasta oli sillä tapaatullut Henriksson. Yleensä häntä kylässä mainittiin mestariksi tai,jos tahdottiin olla täsmällisiä, seppämestariksi.
Sepän emäntä, reipas ja aina liikkeellä oleva nuori nainen, lauloipaljon askarrellessaan sisällä ja navetassa ja pääsi pian kyläläistenerikoiseen suosioon. Mutta hänen laulunsa olivat hengellistä laatuaja pukunsa aina sama harmaa kotikutoinen. Ne kirjavat silkit jamusliinihameet sekä "tykkimyssyt" koreine nauhoineen, vieläpäkrinuliinitkin, jotka nyt olivat aitassa, todistivat kuitenkinhänen ennen olleen mieleltään toisenlaisen. Vielä nytkin joskussuurissa häissä hän "mestarin" vakavasti vaadittua piti välkkyvää,vihreäsilkkistä "tykkimyssyä", jonka kirjaillut nauhat ulottuivattäyteläiselle povelle, ja tummapohjainen, vihertävä, täplikäsmusliinihame valui laajapoimuisena lanteilta aina maahan asti. Lyhytliivi oli uumalta tiukka ja kalanluilla pönkitetty, joten nuorenemännän melkein liiaksi täyteläinen vartalo kiristyi pyöreäksi jaaika somaksi.
Eikä seppä itse ollut arvostaan vähemmän tietoinen. Ylpeänä eukostaanhän kulki suorana, veitikkamaiset, tummat si