Kirj.
Ellen Wester
Suomennos
Helsingissä,Emil Vainio,1908.
Etsin avarasta maailmasta ystävää, joka tahtoisi minua kuulla, kunkerron miksi tulin tähän suureen kaupunkiin ja kuinka langat elämänikankaassa punoutuivat yhteen täällä.
Tammikuu.
Huoneeni ikkunasta näen pitkän kadun.
Kapeana ja tummana jatkuu se kauas äärettömyyteen. Iltasin säteileevaloa rivissä olevista heikoista kaasuliekeistä pitkältä eteenpäin,ja lähimmän ristikadun kulmassa olevaa viheriänharmaata taloa vastaannäen kiirehtiviä haamuja vilahtavan sivu. — Useimmiten kiiruhtavat nearvatenkin kotiinsa, lämpöön ja valoon; toisinaan kävelevät he vitkaan.Minä tuumin silloin lienevätkö ne kaksi rakastunutta, jotka eiväthuomaa pakkasta, vai raukkoja, joilla ei kotona ole sen lämpimämpääkuin kadullakaan.
Kuukauden olen ollut tässä suuressa kaupungissa. Täytyyhän sitäjossakin olla. Olen yksin — isä ja äiti ovat menneet tuntemattomaanmaailmaan. Ainoa veljeni on ottanut itselleen vaimon eikä tarvitseminua lietensä ääressä eikä maailmassa.
En ole nuori — kohta kolmenkymmenen vuotias, enkä ole kaunis. Minussaei ole koskaan ollut tarpeeksi tarmoa hommatakseni itselleni niinkutsuttua elämän päämäärää, joka kyllä olisi tärkeä ja tarpeellinenitselleni, mutta yhdentekevä kaikille muille. Taloudellinen asemani onsellainen, ettei minun ole pakko tehdä ansiotyötä. Tulin suurkaupunkiinnähdäkseni voisiko siellä elää paremmin elämänsä loppuun. — Minulle olisanottu, että naisilla siellä olisi niinkutsutuita harrastuksia.
Asun pienen, hienon mummon luona, jolla on päivänpaisteinen luonne.Hänellä onkin reseedakukkia ikkunoilla ja vaaleat verhot Vanhojamahonkipuisia huonekaluja peittämässä. Vanhanpuoleinen hän on,hiukan ränstynyt, voidakseen enää muuttua — se johtuu ijästä muttahyväsydäminen. Me vietämme hiljaista elämää, kumpikin hoitaen omiaasioitaan.
Hiljaisuuteen olen tottunut — koko elämäni olen viettänyt pienimmässä,unohtuneimmassa pikkukaupungissa, ja asianhaarat ovat sen tehneet ettänuoruusilo tansseineen, juhlineen ja perhosleikkeineen pojan ja tytön,nuorukaisen ja neidon kesken, on jäänyt kauaksi minusta.
Siitä asti kun tänne tulin, on ilma kylmennyt kylmenemistään. Jääei muodosta vain hienoja kirjauksia raitiovaunujen ja etehisienikkunoihin, vaan vankkoja lehtiä ja oksia korkokuvien tapaan. Minäkaipaan skoonelaista sumuani, joka hiipii kaikkialle nurkkiin jasoppiin: tahtoisin kuulla raskaitten pisaroin tippumista tai nähdäniitä tihein helmeilevin rivein puitten alastomina oksilla.
Tuntuu niin tyhjältä ja ikävältä, eikä ainoastaan tyhjältä rakkaittenvanhusten jälkeen, jotka ovat lepoon menneet.
Yksinäisyys ja vapaus kodin velvollisuuksista ja toimista on herättänyttarpeen, joka ennen on ollut syrjäytetty. Minä vaadin, minä vaadinitselleni jonkun, jota voisin rakastaa ja joka minua rakastaisi. Tämäon kaiketi sitä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsutaan naimahaluksija joka tehdään pilkanalaiseksi.
»Jumala, anna minulle kärsivällisyyden ihana lahja», rukoilin minäensi iltana tänne tultuani, kun seisoin ikkunani ääressä ja katselinalas kadun sumuisen himmeään äärettömyyteen, ja ajattelin, ettäaivan tuon näköisenä oli tulevaisuus edessäni. »Jumala, anna minullekärsivällisyyden ihana lahja.»
Helmikuu.
Huoneessani riippuu rokokoopeili, kullatussa, kaareilevassa kehyksess