Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Sarastus
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1919.
"Kuink' auetessa usmain kosteoiden ja sankkain alkoi niiden puhki Päivän kuvastin ensin himmeästi kiiltää"…
Dante, Kiirastuli, XVII.
Virran pauhu kohoaa talon takaa sitä kohti. Sade on lyönyt ikkunaanaamusta alkaen. Vesi valuu purosena ruutua pitkin, jonka yksi kulma onrikkonainen. Kellertävän kalpea päivä sammuu. Huoneessa on lämmin jatympeä ilma.
Vastasyntynyt liikahtelee kehdossa. Vaikka vanhus on sisään tullessaanjättänyt puukenkänsä oven pieleen, narisee permanto hänen astellessaan:lapsi alkaa vikistä. Äiti kohotaikse sängystä ja kumartuu sitärauhoittamaan; isoisä sytyttää lampun, hapuillen epävarmasti hämärässä,ettei pienokainen herätessään peljästyisi pimeää. Liekki valaiseevanhan Jean-Michelin punertavaa naamaa, valkeaa ja karkeaa partaa,jöröjä kasvonpiirteitä ja vilkkaita silmiä. Nyt tulee hän kehdon luo.Hänen viittansa löyhkähtää märältä; hän laahustaa suuret, sinisethuopatossut jalassa. Louisa viittaa hänelle, ettei hänen pitäisi tullaliian lähelle. Louisa on vaaleanverikkö, melkeinpä valkeatukkainen;hänen piirteensä ovat rasittuneet ja riutuneet; hänen lauhkeat,lammasmaiset kasvonsa ovat täynnä pisamia, hänen kalpeat ja paksuthuulensa eivät sulkeudu hyvin ja ne hymyilevät ylen arasti; hänhyväilee silmin lastaan, — kovin sinisin, kovin hämyisin silmin,joiden terä on vain pieni piste, mutta jotka ovat sanomattoman hellät.
Lapsi herää ja itkee. Hänen hämärä katseensa pyörii sinne tännelevottomana. Oi, mikä kauhistus! Pimeys, lampun rajusti käyvä valo,kaaoksesta parhaiksi vapautuneen sielun outoja aistimuksia, ahdistavaja humiseva yö ympärillä, pohjattomia varjoja, joiden syvyydestälentää aivan kuin sokaisevia heijastuksia, kirpeitä tuntuja, tuskaa,haamuja: nuo valtavat olennot, jotka kumartuvat hänen ylitseen, nuosilmät, jotka tunkeutuvat häneen, hänen lävitseen, joita hän eivoi ymmärtää!… Hänellä ei ole voimaa huutaa; kauhu kahlii häntäniin, että hän makaa liikkumatonna, silmät ja suu auki, läähättäennielustaan. Suuri, muodoton pää rypistyy surkeihin ja hullunkurisiinirvistyksiin; kasvojen ja käsien hipiä on ruskea, vivahdellensinertävään; paikoin on siinä kellertäviä pilkkuja…
— Hyvä isä, miten se on ruma! äännähti vanhus vakuutettuna.
Hän meni ja asetti lampun jälleen pöydälle.
Louisan kasvot olivat aivan kuin toria saaneen pienen tytön.
Jean-Michel katsoi häneen syrjäsilmällä ja naurahti.
— Et suinkaan vaatine, että sanoisin häntä kauniiksi? Sitä et uskoisiitsekään. Ja eihän se ole sinun vikasi. Nehän ovat kaikki pieninäsellaisia.
Lapsi pääsi nyt tylsästä liikkumattomuuden tilasta, jossa lampun valoja vanhuksen katse oli häntä pitänyt. Se alkoi itkeä. Ehkäpä se tunsiäidin silmissä vaistomaisesti jotain hyväilevää, joka neuvoi sitävalittamaan. Louisa ojensi lasta kohti syli avoinna kätensä ja sanoi:
— Nostakaa se minulle.
Ukko alkoi laverrella tavallisia periaatteitaan:
— Ei saa antaa myöten lapsille, kun ne itkevät. Niiden pitää antaahuutaa.
Mutta hän tuli kuitenkin kehdon luo, otti pienokaisen siitä jamurahteli:
— Minä en ole koskaan nähnyt näin rumaa lasta.
Louisa otti pi