Produced by Tapio Riikonen
Harjoitelmia
Kirj.
Otava, Helsinki, 1905.
Aina
Margareta
Anita
Oliivia
Berta
Annastiina
Hilda Husso
Tuonen mailla
Sielu
Herran teitä
Nainen
Vapaus
Agneetta
Luonto ja ihminen
Hämärässä
Uni
Lapsi
Kevätkö sen teki, kevät, jonka Aina jo iäksi luuli menneen?
Aina ummisti silmänsä. Hän muisteli.
Lukemattomia kuvia muisti Aina hänestä. Toisesta muisti hän tarkemminhymyilevän suun, toisesta lämpimän katseen, joka sai vieläkin rinnassaomituisen aallon yhtäkkiä laajenemaan. Hän ei tahtonut raskia erotatästä kuvasta, ei niistä silmistä.
Siihen katseeseen voi hän unohtaa kaiken, se yksin voi korvata hänellekaiken kärsityn. Ja mitä olivat hänen kärsimyksensä olleet? Pienenelämän vähäisiä vastahakoisuuksia, joita hän oli suurennellut jaliioitellut, mutta joilla ei ollut mitään merkitystä enää, kosk'einiillä ollut mitään tekemistä tämän uuden elämän kanssa.
Tämän uuden elämän, jossa oli niin paljon valoa ja kirkkautta, etteisitä mikään pimentämään kyennyt. Sillä ei mikään mahti maailmassavoinut riistää häneltä hänen muistojaan. Ne olivat hänen, hänenrikkautensa!
Aina muisteli taaskin katsetta, se oli hänelle lämmennyt, — suuta, seoli hänelle hymyillyt.
Hän koetti muistella muitakin piirteitä samasta kuvasta, mutta hän eilöytänyt, hän ei saanut kokonaisuutta esille. Ja kovempi kosketushajoitti kaikki, hän ei tavoittanut katsettakaan enää.
Ja hänelle tuli paha olla.
Miksei hän ollut nauttinut välittömästi, vaan rupesi luomaan ja särkikaikki?
Mutta yhtäkkiä näkikin Aina hänet toisena. Hän näki luisen kädenposkella, näki sen pitkät, solakat sormet, näki otsan korkeuden jasilmien peitetyn ankaruuden, näki suupielien kovan, hiukan ivallisenpiirteen. Hän oli kuin marmoriin veistettynä Ainan edessä. Hillityltäja viileältä hän näytti, täynnä elämän ymmärrystä, elämää, sellaistaelämää, jota Ainakin elämänä piti.
Ja Aina ajatteli ja katseli hänen veistettyjä piirteitään. Hän lukiajatukset tuon otsan takana, hän tunsi pienimmätkin väreet hänessä;kaikki oli tuttua, kaikki käsitti hän. Hän tiesi hänen elämäntarinansakertomattakin, tiesi hänen heikkoutensa, näki hänen kärsimyksensä, näkihänen lujuutensa.
Aina olisi tahtonut langeta polvilleen sen kuvan edessä. Se oli hänenjumalansa tästä lähtien oleva. Sen kanssa hän oli kaikesta sopiva. Seoli häntä viileästi lohduttava, se oli hänelle elämän ymmärrystäopettava. Hänelle, niin hänelle.
Olemassaolo, se oli suloista kuitenkin!
Ja Aina nosti kädet päänsä taakse, oikaisihen suoraksi tuolissaan jahymyili itseksensä silmät ummessa.
Hän nautti niin —
Eikö koko oleminen ollut kummallisen salaperäistä, aivan selittämätöntärikkauksineen, jotka tulvivat näkymättöminä, huumaavina kuin voimakastuoksu? Ei mitään tapauksia, ei kiinteätä, mutta sitä enemmän tuotapyörryttävää salaperäisyyttä, sitä tulvi kaikkialta.
Hän katsoi ja ajatteli elämää.
Ajatteli omaa olemistansa.
Ja hän sykähti riemusta.
Aina tunsi, kuinka toinen kätensä painoi lämpimästi toista pään takana,kuin