E-text prepared by Tapio Riikonen
Historiallisia kertomuksia
Kirj.
WSOY, Porvoo, 1910.
Uuden ajan kynnyksellä.
Murrosajan mies.
Aamun miehiä.
Luopioita.
Tilipäivän iltana.
Viimeinen side.
Kuvaus Turusta 1500-luvun alussa.
— Vielä ylemmäs tuuleen, hei-hei! sillä lailla! Jumalan ystävät jäävätjälelle ja jos tätä tuulenpuuskaa kestää, niin kohta meillä ei olehätääkään.
Tuuli vinkui köysissä, pitkä peräsimenvarsi natisi ja korkeallekaartuvan keulan nipukassa olevan Pyhän Christoferin puisen veistokuvankasvoille pärskyi vaahtoa vastaan vyöryvien aaltojen harjoilta.Ylhäällä märskorilla oli tähystämässä itse laivuri, nuori HannuKimalainen, joka enovainajansa lesken, Gertrud Karvataskun, laivallapurjehti Danzigista takaisin Turkuun. Kun kaupungin saksalaisetporvarit, joiden käsissä tähän aikaan ulkomainen kauppa melkeinyksinomaan oli, katselivat nurjamielisesti niitä suomalaisia, jotkaharjottivat vielä omilla aluksillaan kauppaa, ei Hannu Kimalainen olluthuolinut liittyä heidän laivueihinsa, vaan lähtenyt heinäkuun alussayksinään uhkarohkealle retkelle Itämeren taa. Hän oli onnellisestipäässyt perille, myynyt voilastinsa sekä ostanut tilalle suolaa,humaloita, saksalaista olutta ja Alamaiden kankaita. Paluumatkakin olikäynyt onnellisesti, kunnes tunti pari sitten heidän lähestyessäänRymättylän eteläistä päätä tuli Själön saarten suojasta näkyviin kaksiepäilyttävää alusta, jotka heti kaikin voimin alkoivat pyrkiä kohti.Kimalainen miehineen huomasi heti niiden olevan joko vitaliveljeksiä,noita »Jumalan ystäviä ja kaikkien vihollisia», tai yhtähyvintanskalaisia merisissejä, joita keväästä saakka oli näillä vesilläliikkunut, huolimatta siitä että rauhanneuvottelut Svante Sturen jaHannu kuninkaan välillä olivat parasta aikaa käynnissä. Tuuli kävilänsi-luoteelta ja he olivat purjehtineet siihen saakka hyvällälaitasella, mutta kun nuo kaikesta päättäen vihollismieliset laivatilmestyivät tavalliselle kulkuväylälle, käänsi Kimalainen vastatuuleenluoviakseen Rymättylän pohjoispäähän ja sieltä myötätuulta laskeakseenTurkuun.
Karvataskun alus oli aikoinaan vartavasten rakennettu kestämäänkilpailussa merirosvojen kanssa. Se oli hätyyttäjiään sirotekoisempi jaheti vastaselle jouduttaessa näyttäysivät sen edut. Kun suunta otettiinniin ylös tuuleen kuin suinkin sieti, alkoivat kömpelötekoisemmatvihollisalukset huomattavasti jäädä. Tuuli oli täällä saaristossakuitenkin puuskittaista ja yhtäkkiä Kimalainen, joka korkealtaasemaltaan jännittyneenä tarkkasi vihollislaivojen liikkeitä, havahtuisiitä, että purjeet hänen allaan alkoivat lepattaa.
— Hoi, Eerikki, nukutko sinä, peijakkaan körri? — huusi hän korkeassaperäkeulassa seisovalle vanhalle merikarhulle, joka peräsintä hoiti, —laske alemmas tuuleen eläkä kuhnaile!
— Juurihan minä pääsin ylemmäs kääntämästä ja nyt siinä jo että:»laske alemmas!» — murisi perämies, joka hänkin oli kiintynyttakaa-ajajia tähystämään.
— Etkö sinä, sen kuhnio, näe, että purje elää ja välimatka taaslyhenee! — huusi Kimalainen kärsimättömästi.
Peräsintanko natisi taas ja purjeet täyttyivät uudelleen. Päivä eiollut vielä puolessakaan kun he pääsivät Rymättylän pohjoispäähän.Kaapparit seurasivat vielä itsepintaisesti perässä, vaikka heidäntäytyikin jo huomata takaa-ajonsa turhaksi. Kun nyt Kimalaisen laivakääntyi oikealle ja lä