Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Kah [G. A. Heman]
Werner Söderström, Porvoo, kustantaja.
Hämeenlinnassa,Hämeen Sanomain Osake-Yhtiön kirjapainossa,1885.
Esipuhe, jonka sopii lukea viimeiseksi.
Keväällä vuonna tuhat kahdeksan sataa ja usea vuosikymmen päälle oliallekirjoittaneella kuuma ja kiireinen aika. Olin laiskotellutHelsingissä tarpeekseni, juonut tuutinkia, käynyt suomalaisessateaatterissa, riidellyt ruotsikiihkoisten kanssa — sanalla sanoen:ollut kaikin puolin vapaa Apollon poika. Elämä oli ollut kuin paljastamäenlaskua, rahapulat ainoana, säännöllisenä poikkeuksena.
Mutta kerran loppui alamäki; elämän tanner oli tutkintojen jatutkintolukujen jyrkän ylämaan takana; ja sitä myötenhän kävi tie.
Maalle siis, hiljaisuuteen, lukemaan!
Sain asuinpaikan eräässä Hämeen vesirikkaassa pitäjässä — nimi onsamantekevä. Se talo oli, niinkuin rekivirressä veisaamme, "järvenrannalla punainen talo, ja valkoinen akkunan lauta". Isäntä, iältäänpian neljänkymmenen, oli noita "hiljaisia maassa", joissa on jotakinnimettömän miellyttävää, vaikk'ei olekaan heidän sydän suussa eikäkieli hyvissä tuntumissa.
Emäntä — Esteriksi häntä isäntä puhutteli — taisi olla muutamaavuotta nuorempi. Vaikea on sanoa, minkälainen hän oli. Ei hänellä ollutsormet täynnä kultasormuksia, kaksi vain vasemman nimettömässä, ei hännäytellyt joka ämmälle vaatevarastoansa, ei hän puhunut pahaa muilleemännille piioistansa, eikä muillekaan ihmisille.
Näköään oli hän tunteen ihminen. Suurissa sinisissä silmissä kuvastuisyvä sielunelämä; lempeys ja kirkkaus loisti hänen otsaltansa.
Oli niillä poikakin, kymmenkunnan vanha, sinisilmäinen, kiharatukkainenpieni veitikka, minun herttainen ystäväni.
Tämän perhekunnan yhteydessä olin liki puoli vuotta; ja muisto siitäheloittaa vieläkin valopilkkuna kuumeentapaisesta luku-ajastani.
Olin tullut isännän kanssa hyvinkin tutuksi. Iltasin istuimmetupakoiden ja jutellen. Hyvin usein jouduimme sielun-elämän alalle,ihmetellen tutkistelimme niitä monia ilmiöitä, joita elämässä olimmehuomanneet.
Kun ihmettelin sitä lepoa ja mielentyyneyttä, sitä varmaa vakuutusta,jota hänen puheensa ja elämänsä ilmaisi, niin hän sanoi, että se rauhanrahtunen mikä hänellä on, ei ollut taistelutta saavutettu.
Kerran toi hän minulle paksun paperivihon, sanoen: "Jos viitsitte tuonlukea, niin ehkä näette, kuinka meikäläisetkin taistelevat, kaipaavatja toivovat".
Luin tuon vanhan paperin; kymmenen vuotta oli se ollut romun seassa,vanhassa kopassa.
Ehdotin hänelle, eikö sopisi toimittaa painoon tuota paperia.
Hän ei mitenkään tahtonut siihen myöntyä, sillä "mitäs metsäkulmalaisenmietteistä maailman luettavaksi on?"
Voitin kuitenkin hänen epäilyksensä.
Se oli kyllä hyvä, että hän suostui; mutta toiselta puolen saattoikehoitukseni olla turhaa vaivaa, sillä ei ole takeita, saakotämmöinen kyhäelmä kustantajaa mistään.
Ainoan toivoni perustan siihen, että tämän kyhäelmän saattaa ymmärtääkahdellakin tapaa — aina sen mukaan kuinka kukin tahtoo.
Koettakaa siis kysymysmerkit onneanne; ehkä jostakin sydämestähoukuttelette vastauksen, vastauksen, joka mahdollisuutena siellä onuinunut, vaan jäänyt tietämykselle kirkastumatta!
Varustaisin teidät piirtäjänne, Kustaa Uotilan n