Produced by Juha Kiuru
Kertomus kahdesta ihmislapsesta
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1923.
Tämän pienen kertomuksen oli määrä ilmestyä syyskuun 11 päivänä 1921 jaoli tälle lehdelle jo valmiiksi kirjoitettuna seuraava omistuslause:"Juhani Aholle, suomalaisen proosatyylin mestarille, suomalaisen tunnonja tunteen tulkitsijalle ja kasvattajalle, aikakauden suurimmallesuomalaiselle kirjailijalle hänen 60-vuotispäivänään omistaa tämänkertomuksensa oppilaanomaisin kunnioituksin F. E. Sillanpää.""
Tämä lause luettiin sitten jo 12 päivänä elokuuta HelsinginDiakonissalaitoksen kirkossa erään kukkavihkon ohessa, joka laskettiinmestarin paareille. Kuolema saneli tällöin loppuosan toisin kuuluvaksi.Mutta meidän kaikkien lohdutuksemme on, että Kuolema ei voi muuttaalauseen oleellista alkuosaa.
Ulkona taivasalla oli alkusyksyn tai ehkä loppukesän ilta. Päivemmälläoli satanut; matkustajat olivat vaunun akkunoista nähneet salamia jajunan seistessä asemilla kuulleet jyrinääkin. Nyt oli kaikki tauonnut,maa ja taivas henkivät alkavaan iltahämyyn lauhkeata turvallisuudentunnetta. Junakin oli Tampereelta lähtien ikäänkuin tuttavallisempi,siihen oli jäänyt vain harvoja pääradan matkustajia. Toisen luokanvaunussa oli hyvästi tilaa.
Kun juna pysähtyi Santalahdessa, vallitsi siis matkustajien korvissamuutaman sekunnin täydellinen hiljaisuus, kunnes ovi työntyi aukija siitä ähki sisään vanha, erittäin tyypillinen rouvashenkilö jahänen ohellaan nuori, pitkäkasvuinen miespuolinen olento, jokakaikesta huolimatta aivan varmaan oli hänen poikansa. He jatkoivatruotsinkielellä puhuen jotain hyvin kiusallista keskustelua, jonkajunan pikainen lähtö ilmeisesti uhkasi keskeyttää, sillä poika näyttiolevan vain saattamassa äitiään. Heidän kummankin äänensä muistuttihemmotellun sairaan ääntä; samalla äänellä sanoi rouva tuon muun asianvälissä myöskin sanat: "tuolla on tilaa", ja alkoi taas toistaa jotainikävyyttä, joka oli sattunut ja jota poika kiltisti mutta samallaäkäisesti koetti tehdä tyhjäksi.
Muut vaunussa olijat olivat jollakin lailla yhtä puolta tulijoitavastaan, jotka olivat tuoneet vaunuun liian paljon omaansa ja ikäänkuinanastivat liiaksi tilaa. Läsnäolijat saivat vasten tahtoaan liianläheisen käsityksen tuosta herrasväestä, jommoinen tilanne aina ontympäisevä, etenkin jos on kyseessä vanha kenopäinen nainen. Kun junajo lähti ja rouva pojan poistuttua oli löytänyt lopullisen asentonsa,päästi hän äänekkään huokauksen. Kaksi nuorta, älykkään näköistämatkustajaa, jotka istuivat vastatusten, mutta eivät tunteneettoisiaan, hymyilivät nyt toisilleen huokauksen kuullessaan. Heidänoli senjälkeen vaikea palauttaa kasvoilleen asianmukaista vakavuutta.Toinen alkoi harkitusti tarkastella vanhaa rouvaa ja samalla muistaenhänen poikaansa tunsi omituisen tyydyttävää vierautta heitä kohtaan.Oli hyvin vaikeata kuvitella tuon näköisestä vanhasta naisesta kaikkeasitä, mitä kuuluu äiti-käsitteeseen. Äidin ja pojan yhdennäköisyyson usein miellyttävä luonnonilmiö, mutta tässä tapauksessa se tekitoisen vaikutuksen; tuntui siltä kuin ei isää olisi koskaan ollutkaan.Jos hiukan silittelisi tuon rouvan kasvoja, saisi niistä sen pojankasvot, samanlaiset poskinipukat, nenännipukan, leuannipukan. Ääni jakenopäisyys olivat ilman muuta yhtäläiset.
Tämä oli nyt juuri sama rehtorska, jonka huvilaan Toivolan JuhanHiltu-tytär äsken oli joutunut palvelukseen ja joka palvelus