KUIN UNIKUVA

Kirj.

Eliza Orzeszko

Suomennos

Porissa,Gust. Ronelius,1908.

I.

Olipa pieni talo sattumoilta eksynyt kaupungin kivikasarmien keskelle,seisten siinä maaseudun hymyilevänä tervehdyksenä. Se oli pienen pieni,siinä oli kuisti ja valkeiksi silatut seinät, ympärillä puutarha, jonkarehevät, vihannat kasvit olivat miltei metsistyneet. Pihaa ei ollut,kadusta talon erotti kappale puutarhaa ynnä lauta-aita, niin korkea,ettei katua voinut talosta nähdä eikä koko taloa kadulta. Etäältä seoli kuin pienenen houkutteleva suojus; läheltä vanha hökkeli, minkävanhuuttaan vinot seinät puoleksi piiloutuivat seipäitä kiertävienturkinpapujen taakse. Paitsi papuja kasvoi hiukan kukkia lavassaalapuolella kuistia, johon pari vanhaa penkkiä oli sijotettu.

Huoneet olivat pienet, katot matalat, lattiat karkeat ja vihreätiilisetuunit kömpelösti tehdyt.

Erääseen huoneeseen tuli Klaara Wygrycz keittiöstä juosten jalaulunpätkää hyräili, kuten hän aina teki, kun oli iloinen. Ylläänhänellä oli punaraitainen pumpulihame, kaulahuivi olkapäillä ja hihatkyynärpäitä myöten käärityt.

Vastapestyillä käsillään, jotka vielä kylmästä Vedestä punottivat,hän kiireesti kiskasi kaulahuivin, kääri kokoon ja pisti vanhaanpiironkiin, ajatellessaan: »tuo on pestävä, se on varsin likainen.»Sitte hän veti alas hihat ja kokosi koriin leikattuja vaatekappaleita,sakset, sormustimen ja rihmaa. Lopuksi otti hyllyltä kirjan, jokamyöskin koriin katosi. Sitte hän juoksi ulos keittiöstä, mukanaanleipäpala, jonka kätki vaatekappalten alle.

»Tralalalalaa!» Näin hän nyt lauloi valssi säveleellä täyttä kurkkuaja juoksi ulos kuistin portaille. Siellä hän pysähtyi ja katseliympärilleen.

Turkinpavuissa oli jo palkoja, mutta siellä täällä kumminkin vielämahtavien lehtien lomissa pilkotti veripunainen kukka. Yhden häntaittoi ja pisti tukkaansa. Hänen mustan tukkansa suortuvat aaltoilivatyli otsan ja niskassa muodostivat niin löysän solmun, että kiehkuroitamyöskin riippui kaulalla ja hartioilla. Mustissa hiuksissa kukkanenloisti kuin hehkuva liekki.

Hän ei ollut täysin kaunis, mutta omisti toki yhdeksäntoistavuotiaantuoreuden, lisäksi viehätti hän viehkeällä virkeydellään, joka kuvastuiliikkeissä, katseessa, vieläpä hymyilyssäkin. Nytkin hän myhäili,katsellessaan yli puutarhan. Hän tunsi itsensä iloiseksi, kun olikaikki toimet puuhannut ja kahden tunnin täydellinen vapaus odotti. Isäoli toimistossaan, veli koulussa, sisar neulomossa; valmis päivällinenuunissa odotti kotiintulevia.

Huoneet siivottuaan, päivällisen laitettuaan hän tunsi hiukan nälkää.
Siksi olikin leipäkappaleen mukaansa ottanut.

Kori käsivarrella hän nyt pyrki mielipaikkaansa, sireenimajalle, jokasijaitsi puutarhan toisessa päässä, aivan pystyaidan vieressä, mikäläheistä ruhtinaan puistoa ympäröitsi. Niinpian kuin sai yhden tahipari tuntia lehtimajassa yksiksensä viettää töineen, ajatuksineen, tulihän aina mitä iloisimmalle tuulelle.

Tuo leimuva virvatuli oli mieluimmin yksikseen. Olihanyhdeksäntoistavuotiaan päässä ajatuksia, eikä missään ollut niinhyvä mietiskellä kuin juuri hiljaisessa lehtimajassa. Matalan aidantoisella puolen levisi varjoisa, ikivanhoista kunnianarvoisista puistasyntynyt lehtikuja, joka aivan lehtimajaa vastassa päättyi laajaannurmikenttään. Tämän toisella puolen taas kohosi pieni, kaunoinenhovilinna, josta näkyi kolme korkeata ikkunariviä sekä kaksi tornia.Valtavina, salaperäisinä häämöttivät linnan tummanharmajat seinät,

...

BU KİTABI OKUMAK İÇİN ÜYE OLUN VEYA GİRİŞ YAPIN!


Sitemize Üyelik ÜCRETSİZDİR!