E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Suom. Huvi Vuorinen
Alkuperäinen teos: The Patrician
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava1921.
"Ethos andrópo daimon."
Valo tunkeutui suureen huoneeseen — niin suureen, että sen korkeaa,veistokuvilla koristettua kattoa oli mahdoton lähemmin tarkastaa— ja kulki koitteen tutkivalla, kylmällä uteliaisuudella aikainmuovaileman, fantastisen varushuoneen läpi. Vapaana ihmissilmänennakkoluuloista se paljasti outoja epäjohdonmukaisuuksia, ikäänkuinvalaisten historian kiihkotonta kulkua.
Sillä tähän ruokasaliin — joka oli Englannin hienoimpia —Caradoc-suku oli kerännyt vuosisatain kuluessa kaikki voitto- jamuistomerkkinsä. Tämän ruokasalin ympärille he olivat rakennelleet,sen ympäriltä purkaneet, sen ympärillä korjailleet, kunnes se, mikäjäi jäljelle Monkland Courtista, näytti kauttaaltaan yhdenmukaiselta.Vain täällä he olivat jättäneet koskemattomaksi vanhain, munkkejamatkivain rakentajain työn ja tietämättään sijoittaneet tännesielunsa. Sillä täällä oli valon paljastamina monia liikuttaviamerkkejä ihmisen halusta elää ikuisesti, täällä oli hänen muinaistenruumiittensa ulkokuoria ja hänen uskontunnustuksensa mukaisiafetishejä ja muita kummallisia, ajan hampaan säälimättömästiraastamia todistuskappaleita.
Aikakirjain laatija olisi voinut löytää täältä kaikki tarvitsemansatodisteet; analyytikko muodosti tämän aineiston perusteella ylevänsyntyperän oikean yhtälön; filosofi osoitti aristokratian kehityksensen varhaisimmasta, raakaan voimaan tai viekkauteen perustuvastaalusta alkaen läpi mahtavuuden vuosisatojen aina sen maalaukselliseenrappeutumiseen ja viimeisen vastarinnan alkamiseen asti. Kentiesolisi taiteilijakin saanut täällä vahvan, selittämättömän,läpitunkevan hengen, samalla lailla kuin vanhassa katedraalissakävijä näyttää vainuavan sen sielun.
Siitä tarunomaisesta miekasta alkaen, joka oli kuulunut sillewalesilaiselle heimopäällikölle, joka hyvinpalkitun kavalluksenkautta oli osannut sukeltautua Wilhelm Valloittajan suosioonja saanut, erään normannin lesken ohella, suuria maa-alojaDevenesciressä, aina siihen maljaan asti, jonka Geoffrey Caradocin,nykyisen Valleysin kreivin devonshireläiset vuokraviljelijät olivatyhteisesti ostaneet hänelle hänen naimisiin menonsa muistoksi ladyGertrude Semmeringin kanssa — kaikki muistomerkit oli haalittukokoon, lukuunottamatta niitä perheen jäsenten kuvia, jotka olivatValleysin talon taulukokoelmassa Lontoossa. Vieläpä siellä olijäljennös vanhasta, keltaisesta, repaleisesta paperikääröstä,joka antoi kuninkaallisen vahvistuksen Caradoc-suvun kaikkeinhuomattavimman jäsenen, Johnin maille ja arvonimille, Johnin, jokavalitettavasti ei ollut huomannut syntyä laillisesta aviosta tuonhumoristisen laiminlyönnin vuoksi, jollaisia tavataan vanhimpiensukujen sukutauluissa. Niin, siellä se oli, ripustettuna melkeinkyynillisesti erääseen nurkkaan. Sillä tämä seikka, vaikkaepäilemättä oli ollutkin polttavana kysymyksenä viidennellätoistavuosisadalla, antoi vain aiheen pieneen ivalliseen tarinaansen johdosta, että Johnin "oman" veljen, Edwardin, jälkeläisiäepäilemättä tavattiin erään lähipitäjän mäkitupalaisten joukossa.
Heijastaen asevarustuksista niiden alla oleviin tiikerintaljoihin,jotka perheen nuorempi poika Bertie Caradoc oli tuonut Intiasta vainvuosi sitten, valo näytti esittävän, miten ne,