E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Juhani Siljo
Otava, Helsinki, 1912.
Sankarin sopii laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot, miten kipinät syttyy ja jälleen sammuu ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.
Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu, riemuja muita ja murheita muita? Taida en lukea tähtiä taivahan kannen en kaloja meren, en kukkia nurmen. Laulan mä siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.
Nämä säkeet, jotka Eino Leino on pannut Väinämöisen suuhun, opastavatmeidät luullakseni oikeimpaan käsitykseen kaikista hänen runoutensapyrkimyksistä. Niissä on lausuttu mahdollisimman laaja ja perinlyyrillinen runoilija-ohjelma, — laajempi ja lyyrillisempi kuinIbsenin: »runoilla on: pitää käräjiä itseään vastaan». Eino Leino onainakin käytännössä osoittanut, että hänen ohjelmaansa sisältyy tuokinsuuren runoilijatuomarin vaatimus; mutta hän ei ole sallinut lainsyrjäyttää evankeliumia, eikä myöskään usko lain yksinään tehoavanevankeliumina, niinkuin kai Ibsen uskoi. Eino Leinon käsitys runoudestaei ole yhtä persoonallisesti keskeistävä, mutta se on nuorekkaamminpositiivinen, inhimillisempi: se antaa vapauden ihmismielen kaikilleliikunnoille. Siten lyriikka muuttuu tilapäärunoudeksi sananpersoonallisessa mielessä, kuten Goethen runous, ja voi sulkearajoihinsa inhimillisyyden kaikki vastakohtaisuudet. Milloin sellainenrunoilija käy käräjiin omassa sydämessään, on hänellä aina omatvälittömät todisteensa sekä myötä että vastaan, elettyjen hetkientodisteet.
Eino Leinon ohjelma oli alkujaan sama kuin J.H. Erkon, hänen jälkeensätuotteliaimman suomenkielisen lyyrikon, joka »tiesi siksi laulavansa,kun sävelehet soivat rinnassansa». Kumpikaan heistä ei kauan pysynyttällä älyllisesti naiivin luonnonlaulajan kannalla: Erkko vahingokseen,Eino Leino voitokseen. Kun Eino Leino runoili ylhäisen lakinsalaulajalle, oli hän juuri kohoamassa siltä asteelta, jolle Erkko onjättänyt parhaan osan omaa itseään, mieskohtaisemman runon asteelle.Niinpä hänen ohjelmansakin on itsetietoisempi, rohkeampi, väkevämpääelämäntarvetta todistava. Eino Leinon säkeisiin sisältyvät ikuisen,rohkean nuoruuden lunnassanat, sen nuoruuden, joka voi ollalapsenmielinen, olematta lapsellinen, joka uskaltaa heittäytyä elämänaaltojen kannettavaksi ilman sovinnaisuuksien korkkivyötä, joka on jokahetki valmis käymään tuomiolle oman itsensä kanssa.
Tarkastakaamme, miten hän on toteuttanut ohjelmaansa runsastuotteisenrunoilijakehityksensä aikana, miten hänen lyriikassaan
»vaihtuvi vuodet ja viikot miten kipinät syttyy ja jälleen sammuu ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki».
Eino Leinon runoudesta yleensä, mutta varsinkin hänen lapsuus- januoruusrunoistaan voi sanoa, että ne ovat karkausvuoden lapsia: hänenei koskaan ole tarvinnut kosia runotarta, runotar itse on tullutkyllin usein hänen luokseen. Ja hänen ovensa on aina ollut avoinniille käynneille. Harvoin hänellä nuoruusvuosina surun tahi ilontunne ehti tiivistyä mieskohtaiseksi tunnoksi »kuolon ja elämänlaeista», ennenkuin se jo lehahti lentimilleen. Nämä runot»Maaliskuun lauluista» (1896) aina »Kangastuksiin» (1902) ja»Helkavirsiin» (1903) asti, ovat ennenkaikkea sointuvia,musikaalisia laulelmia, kuin tanssin tahdissa s