Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Kirj.
Émile Zola
Suom. Maria Palm
Alkuperäinen teos: Germinal.
Astoria, Oregon,Lännen Työväen Kustannus-Yhtiön kirjapainossa,1915.
Eräänä tähdettömänä pikimustana yönä kulki autiolla, avaralla jängälläsuurta valtamaantietä yksinäinen mies Marchiennesta Montsou'hun. Pimeysoli niin musta, ettei hän edes nähnyt edessään maata, ainoastaanmaaliskuun jäätävä viima kertoi ympäristön avaruudesta, — se oli oikeamerimyrskytuuli, joka puhalsi suurten rämeitten ja autioittenerämaitten kylmää. Ei ainoatakaan puuta kuvastunut taivaan taustalle,tie kulki kuin viivottimella vedettynä kymmenen kilometrin matkan.
Mies oli lähtenyt Marchiennesta kello kahden aikaan astuen pitkinaskelin ja vavisten kylmästä kuluneessa ohuessa mekossaan jamancherterihousuissaan. Kainalon alla kantoi hän pienen nyytin, jokaoli käärittynä ruutukkaiseen nenäliinaan ja näytti tuottavan hänellepaljon vaivaa. Hän vaihtoi sitä kainalosta toiseen, voidakseen pistäämolemmat kätensä yht'aikaa housuntaskuihin; vinhasta länsituulestarohtuivat ja kohmettuivat hänen kätensä.
Se oli työttömäksi ja kodittomaksi joutunut työmies. Hänen tyhjissäaivoissaan nalkutti vain yksi ainoa toivomus, että tuuli lauhtuisiiltapuoleen.
Siten oli hän astunut tunnin ajan, kun hän äkkiä parin kilometrinpäässä Montsou'sta huomasi vasemmalta kolmen nuotiotulen vilkuttavanpunasta tulta. Aluksi oli hän arkana ja epäilevänä kahden vaiheilla,mutta lopuksi ei hän voinut vastustaa kiusallista tarvettaan lämmittäähetkisen kohmettuneita käsiään.
Tie nousi mäkeen. Hän astui vielä pari sataa askelta. Tulet vilkkuivatyhäti käsittämättömän korkealla, kuin kolme savuavaa kuuta. Muttasamassa toinen näky alhaalla maassa kiinnitti hänen huomionsa. Suoraanhänen edessään musteni jokin raskas, suuri, moniosainen rakennus, jonkayllä kohosi tehdaspiippu; likaisista ikkunoista välkkyi joskus valoa,viisi, kuusi lyhtyä riippui ulkona mustuneissa patsaissa ja tästähaavemaisesta möhkäleestä, keskeltä savua ja pimeyttä pöllyttelihenäkymättömiä höyryjä, ikäänkuin syviä huokauksia.
Kulkuri tunsi kivihiilikaivoksen. Häntä valtasi tavallinen häpeäntunne: mitä varten mennä sinne? ei hänelle kumminkaan anneta työtä.
Hän kääntyi pois rakennuksilta ja päätti vihdoin lähestyä sitä paikkaa,missä rautakoreissa paloi kivihiili valaisten ja lämmittäentyötätekeviä. Maan kaivajat tekivät työtä myötään, sillä vieläkinolivat täydessä hommassa kulettaen tarpeetonta multaa pois. Nyt hänkuuli selvään, miten hiilirattaat pyörivät raiteita myöten ja erottiliikkuvia varjoja, jotka kaatoivat niitä kumoon joka tulen ääreen.
— Terve, — sanoi hän lähestyen yhtä hiillospannua.
Siinä seisoi selin häneen vanha ukko sinipunervassa kudotussa nutussaja kaniininnahkalakissa. Suuri punanen hevonen seisoi liikkumatta,aivankuin kivettyneenä odottaen, kunnes kaikki sen tuomat kuudetrattaat tyhjennettäisiin.
Hinterä, punatukkainen nuorukainen ei pitänyt kiirettä, laiskastipainaen kädellään vipusinta.
— Terve, — vastasi ukko.
Syntyi vaitiolo. Kulkuri tunsi, että häneen katsotaan epäillen ja hetisanoi nimensä.
— Nimeni on Etienne Lantier, olen koneenkäyttäjä. Eiköhän täällä olisityötä?
Liekit heittivät valoaan häneen; hän oli kaunis, tummatukkainen, no