E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani persialaissotien ajoilta
Kirj.
Tekijän luvalla suomentanut
Einar Heikel
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1920.
I. Eufranor ja hänen vaimonsa.
II. Poika.
III. Jumalat.
IV. Pan-jumalan lehdossa.
V. Hermofantos.
VI. Olympia.
VII. Juhlakentällä.
VIII. Afroditen esipiha.
IX. Kilpajuoksu.
X. Barbaarit.
XI. Artemiin lehdossa.
XII. Uusikuu.
XIII. Vaellus.
XIV. Ateena.
XV. Marathon.
XVI. Hades.
XVII. Sparttalaiset häät.
XVIII. Persepolis.
XIX. Persialaiset.
XX. Hellesponton rannalla.
XXI. Retki.
XXII. Thermopylai.
XXIII. Taistelu.
XXIV. Sankarikuolema.
XXV. Delfoi.
XXVI. Pythia.
XXVII. Athene Promakhos.
XXVIII. Klepsydra.
Eufranor ja hänen vaimonsa.
Arkadiassa.
Syvälle vuorten väliin painautunut laakso. Sivuilla jyrkkäseinäisetrotkot. Kaikki rinteet näyttivät vievän sisäänpäin ja alaspäin.Laakso lepäsi itseensä vaipuneena ja nukkui, auringon hehkupohjallansa. Kuka tahtoi katsoa ulos yli laakson reunan, sen täytyikiivetä pitkiä, eksyttäviä teitä.
Huimasi ja värisytti katsojaa hänen silmätessään ulos tästävuortenpainanteesta. Kauas merelle kantoi katse, suurelle,salaperäiselle, joka Hellaan rantoja huuhtoi. Pohjoisen puolella seuursi siniset poukamansa niemekkääseen maahan. Lahti vei kapeana javälkkyvänä Korinttoa kohden. Valotäpliä liukui eteenpäin yli sinisenävärähtelevän juovan. Ne olivat laivoja, kiertämässä Peloponnesosta,kunnes niemeke sulki niiltä tien. Lahden takana taivaanranta nousijäänhohtaviin lumihuippuihin. Ne, jotka olivat matkustelleet,sanoivat siellä olevan Parnassos-vuoren. Ja Thessalian harjanteethaihtuivat sineksi tuntemattoman maan hämärään.
Mutta lännen puolella katse laskeutui laveille lakeuksille, jotkahäipyivät merelle päin, välkkyvien vesien halkomina. Alfeios matoikuin teräksenharmaa käärme Okeanoksen tyveneksi hyytynyttä pintaakohden. Ja missä lakeus näytti kaikkein matalimmalta, siellä loistiOlympian juhlakaupunki. Temppelipylväitä ja päätyjä, keltaisia,auringonpaahtamia niinkuin merenvaha. Ryhmä taloja ja muureja.Arkadian vuorista lohottuja, joita joku jumala kuin leikillä olilatonut pystyyn tuonne alankoon, missä vesivirrat kaivoivat hopeaisiavöitänsä mehevään multaan.
Mutta alhaalla Arkadian vuorten kattilassa poreili ikuinen idylli.Mehiläiset surisivat, lampaat ja vuohet kulkivat laitumella, ihmisetkatselivat niitä. Laaksoissa kuljeskelivat siat röhkien sinne tänne,mustina liejusta ja päivänpaisteesta. Ylempänä pitkin vuorenrinteitäparveili lammas- ja vuohilaumoja. Laumat olivat toisinaan asettuneetniin tiheään auringon polttamille rinteille, että näyttivätyhtenäiseltä syöpäläisjoukolta, jossa vain laidoilla oli liikettä.Kun tultiin lähemmäksi, näkyi selkien likainen villameri. Vuohiajuoksenteli kivien ja pensaitten keskellä. Pukeilla oli kellotleukaparroissaan — joka hyppäys helähti keskellä hiljaisuutta.
Laidunmaat olivat paimenkansan yhteistä omaisuutta. SielläEufranorkin kulki vuohilaumansa kanssa sinne tänne. Joka aamuauringon noustessa hän heräsi siihen, että sarvet kaapivat hänenseiniensä lautoja ja vohlat laskiva