Produced by Tapio Riikonen
Novelli
Kirj.
Otava, Helsinki, 1914.
Anna loikoi vielä tilallansa ja katseli, kuinka tuuli hulmuutteliohuita uutimia ja kuinka päivä paistoi avonaisesta ikkunasta suoraanhänen sänkynsä jalkapäähän. Hän veti peitteen alta jalkansa jaliikutteli sitä päivänpaisteessa.
Hän ei viitsinyt nousta vielä ylös. Hän oli valvonut pitkään eilen jaajatellut tämän maailman asioita. Nyt ei hän viitsinyt edes ajatella.Oli huoletonna siinä hyvä olla.
Veli Alvarin lapset Martta ja Einar melusivat etehisessä. Mummo tuntuitoruvan heitä, pelottelevan, että Anna-täti vielä nukkuu.
Kuitenkaan ei äiti itse malttanut olla pilkistämättä Annan kamariin.
"Katsos unikekoa, kello on kohta yhdeksän." Sitten huusi äitietehiseen: "Miina, tuokaapa kahvia tänne."
Äiti oli vielä toruvinaan Annaa, korjasi siinä uudinta, joka oliirronnut kokonaan pitimestään ja hulmueli vapaana.
Anna lepäsi yhä liikahtamatta ja katseli äitiänsä. Hän ihmetteli, ettääiti jaksoi olla niin iloinen. Ja nuoren näköinenkin oli vielä jakaunis. Ei olisi mummoksi luullut, vaikkapa hopeahaivenia pilkistikinsen myssyn alta.
"Mitäpä unta näit", kysyi äiti Annalta ja istuutui sängyn laidalle jaotti Annan jalan käteensä.
"En sanottavia."
"Et sanottavia."
"Mitäpä sinä itse?"
"Minä? Mitä lienee ollut, ikäviä, en muista. Mutta missä ovat kortit,katsotaanpa päivän tapahtumia."
"Äitihän ne vei eilen."
"Nyt muistan, no, olkoot."
He vaikenivat. Äidistä ja tyttärestä oli molemmista hyvä niin olla,katsella toinen toistansa ja ymmärtää toinen toisensa sydämellisetajatukset, joista katse kertoi ja joita ei sanoiksi aina saatu.
Näin aamuisin tuli äiti aina Annan luokse, istuutui hänen sänkynsälaidalle. Siinä katselivat he päivän tapahtumia korteista tahijuttelivat sydämellisesti pienistä seikkasistansa. Eivät ne seikkasetihmeitä olleet, eivät he siksi niistä puhuneetkaan. He iloitsivat vaintoistensa läheisyydestä ja siitä ymmärryksestä, joka vallitsi heidänvälillään. Ja näin he ikäänkuin liittoutuivat päivän ikäviä vastaan,he ikäänkuin tahtoivat vakuuttaa toisillensa, ettei heidän elämässäänollut mitään vakavasti otettavaa. Ja he iloitsivat salaisesti, josluulivat omalla huolettomuudellaan voineensa toinen toiselleen sitävakuuttaa.
Miina toi kahvia ja meni. Äiti kaatoi tyttärellensä. Ja kun Anna kohosiistualleen, huomasi äiti, että jokin ikävä ajatus painoi taas hänenmieltänsä. Itsepäinen ryppy ilmestyi otsalle silmien väliin.
"Oliko Alvar eilen myöhään poissa", kysyi Anna kahvinsa unohtaen.
"Ei hän myöhään ollut. Minä valvoin vielä."
"Minäkin valvoin. Vaan olihan se jo aamupuolta yötä."
"Miksi sitten kysyt?"
"Äiti, sinä et saa puolustaa Alvaria. Sinun täytyy olla ankarampihänelle. Tätä elämää ei voi enää sietää."
Äiti punastui. Hänen ohuet sormensa pitelivät kahvileipää, kääntelivätsitä, niin että muruja tippui hänen huomaamattaan lattialle.
Häntä loukkasi, kun Anna rikkoi täten heidän äänettömän sopimuksensakosketella arkoja asioita. Häntä loukkasi Annan muistutus. Mitä Annaelämästä tiesi.
Annakin katui jo äskeisiä sanojansa ja virkkoi sovittaen: