Produced by Tapio Riikonen
Nuorille ystäville kertoi
Franz Hoffmann
Suomensi G. E. Richter
Helsingissä 1896.
G. W. Edlundin kustantama.
Helsingin Sentraali-kirjapainossa.
I. Sokolnits'in linna
II. Karhuntanssittaja
III. Pojan ryöstö
IV. Ruhtinas Voronzov
V. Kosto
Sokolnits'in linna.
— Ei niin rohkeasti, Feliks! Ei niin rohkeasti! huudahtiparhaassa ijässänsä oleva jalo, miehuullinen, totinen, kaunis herraviisivuotiaalle pojalle, joka Sokolnits-linnan lavealla santakentälläpientä, tulista ja väkevää hevosta hypitteli, kannustaen sitä pikaiseenhyppäykseen. — Ali sinut, poikaseni, santaan heittää, ellet varovastisitä pitele!
— Oho, isä, istun vakavasti satulassa, älä sitä pelkää! huudahtipieni, kirkassilmänen poika, taas vähän kannustaen hevosta, —Katsoppas, isä, miten somasti Ali nousee pystyyn! Miten se tanssii!Panen vetoa, helposti se puutarhan laipion yli hyppää! Koetanko kerran,isä?
— Ei, ei! Ei millään muotoa! huudahti isä, kieltäen poikaa.
Uskalias poika jo ajoikin täyttä laukkaa laipioon päin jahevonen keikahti pystyyn, tehdäksensä rohkean hyppäyksen. Samassasilmänräpäyksessä ikäänkuin maasta kasvanut ihmishahmo laipion toisellapuolella ilmaantui huutaen pojalle karhealla äänellä: — Takaisin! Etsaa, poika, uskaliasta tekoa tehdä!
Hevonen, äkkinäistä näkyä peljästyen, juoksi, ennenkuin poika ennättisitä estää äkkiä sivulle ja ratsastaja lensi ikäänkuin pomminkuulasatulasta santaan.
Pelästynyt isä huusi kileästi, kuuluipa erään toisenki, pilkallisestiiloitsevan ja naurahtavan, vaan ei peljästyneen eikä osaaottavaisenhuuto.
Tätä toisen huutoa isä ei kuullut. Kuollon tuskaisena hän hyökkäsimaassa tunnottomana makaavan pojan luo, joka aina vielä puristetullakädellä säikähtyneen hevosen ohjaksia piteli. Silmänräpäyksessäne olivat pojan heikosta kädestä poistetut ja sillä välin kunhevonen hurjasti ympäri pihaa juoksi, nosti isä pyörtyneen pojankäsivarsillensa ja kantoi hänen rappuja myöten linnaan.
— Avuksi! hän huusi kovalla äänellä. Stein! Susanna! Avuksi, Jumalantähden! Feliks kuolee käsiini!
Hänen kova huutonsa pani pian liikkeelle muutaman palvelijan ja vanhan,harmaan kähärätukkaisen huoneenhaltija Steinin.
— Mitä on tapahtunut, herra kreivi? kysyi tämä Feliks! Jumalan tähdenmitä hänelle on tapahtunut?
— Hevosen selästä pudonnut! kreivi virkkoi hätäisesti. — Pian jokuratsastakoon lähimmän lääkärin luo! Poika parkani! Hän ei toinnu!Laupias Jumala, ole minulle armollinen! Se on ainoa lapseni! älä otapois elämäni ainoata iloa!
Vanha Stein kuulematta kreivin käskyä juoksi kammariin, toi pianeteripullon, josta kaatoi muutaman tipan käteensä ja hierasi silläpyörtyneen pojan otsaa ja silmäkulmia. Kohta sen jälkeen poika avasisilmänsä, katseli hämmästyneenä, vaan selvänä isäänsä ja vanhaaSteiniä.
— Rohkeutta, herra kreivi, sanoi Steini iloisena, — Feliks elää japian taas tointuu! Lääkäriä, niinkuin varmaan toivon, ei enää tarvita!Tiedättehän, herra, minun olevan pienen lääkärin, näen jo ettei enäävaaraa ole. Pankaa, sitä pyydän, poika sohvalle!
Nähdessään vielä elonmerkkiä pojassansa, kreivi sangen iloisena panihänen hellästi vuoteelle ja vanha Stein tutki tark