Novelli
Kirj.
25:nnestä painoksesta suomensi
Joel Lehtonen
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1906.
Linnoituksensa salissa Milanossa istui nuori herttua Sforzatarkastellen valtiolaskuja. Hänen viereensä oli asettunut hovikansleri,joka selitteli lukuja, johdellen sormellaan pitkin numerorivejä.
— Hirvittävä summa! huokasi herttua ja kauhistui sitä rahan määrää,minkä kiireesti suoritetut linnoitustyöt olivat nielleet. Miten paljonnälkäisten lombardilaisraukkaini hikipisaroita! — Ja päästäkseen noitakovaonnisia numeroita näkemästä, alkoi hän katsella alakuloisestipitkin seiniä, joita heleänväriset freskot koristivat.
Oven vasemmalla puolen piti Bakkus kemuja mytologisine palvelijoineenja oikealle puolen oli keveä, mutta ajattelematon käsi maallistuttanutpyhän tapauksen aina huikentelevaisuuteen asti kuvaten ruokkimisenkorvessa. Ylhäällä kunnaalla istui jumalainen isäntä pienoiskoossaja tuskin näkyvänä, jota vastoin etualan valtasi iloinen seurue,mikä puvuiltaan ja eleiltään muistutti suuresti lombardilaistaelonkorjuuväkeä ja ilmaisi naurettaviin saakka kaikki mainionruokahalun ilmeet.
Kanslerin tarkatessa mitä hallitsijansa katsoi, pisti herttuansilmään erityisesti kiemaileva tyttö, joka kori käsivarrellaan — kaiylijääneiden murusten, kokoamista varten — antautui vieressään lepäävännuorukaisen syleiltäväksi ja salli tämän työntää hohtavan valkeidenhampaittensa väliin paahdettua kalaa. — Ainakaan tuo tuossa ei olevielä nälissään, virkkoi kansleri kujeileva ilme silmissään.
Raukea hymy ilmestyi herttuankin hienoille huulille jälleenhävitäkseen. — Minkä tähden rakennamme linnoituksia? tuskaili hänalkaen taas puhua murheensa esineistä. — Se on huonosti tuottavaaammattia. Suuri piirittäjä Pescara valloittaa varustukset tuossatuokiossa ja sälyttää niskoilleni vielä sotakulut. Kuule Girolamo, —hän oikaisi hennon hoikkaa vartaloaan — jätä minut rauhaan salaisiltaliitoiltasi ja sopimuksiltasi, sinä väsymätön vehkeilijä! Minäniistä viis! Sinä tuhoat lombardilaiseni ja minut, Jumalan vitsaus!Minä en tahdo vihoittaa keisaria, joka on lääninherrani. Ennenannan hänen pirullisten espanjalaistansa nylkeä itseni kuin uusienliittolaistani käyttää minua kilpenään minut pettääkseen! — Hän vaipuikuin kohtaloonsa alistuen tuoliinsa pujot polvet pystyssä ja huudahtiepätoivoisesti: — Minä nain keisarin orpanan tai sisaren! Jäljestä sinäse asia kuntoon, jos olet hyvä valtiomies kuten luulet olevasi.
Kansleri purskahti nauruun.
— Naura vain, Girolamo, hyvä on sinun nauraa. Vaikka sinä kierit alasmiten jyrkiltä katoilta tahansa, niin putoat sinä aina jaloillesikuin katti. Mutta minä menen siinä leikissä säpäleiksi. Siinä velhonkattilassa, joka kiehuu aivoissasi, haihdun minä ja herttuakuntaniilmaan. Taivas varjelkoon! Liitto pyhän isän, San Marcon [Venetsianerikoispyhimys] ja liljain [Ranskan vaakunakukat] kanssa! Ei olepaaviin ylipäänsä luottamista minun enempää kuin muidenkaan! Hän onMedicejä! Ja Markus, luonnollinen viholliseni ja naapurini, on ilkeinkaikista pyhimyksistä. Entä sitten tuo Ranska! Se antoi isäni mädätävankikomeroihin ja elättää nyt Parisissa veli Maksia, jonka sinäkunnoton möit kuin kauppatavaran!
Ruhtinaspojan herkissä piirteissä kuvastui tuska, hän näytti näkevänsukunsa suojelushengen verkkaan laskevan ja sammuttavan soihtunsa.Kyynel vierähti hänen laihalle poskelleen.
Kans