Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Kauppis-Heikki
WSOY, Porvoo, 1921.
Risto Malinen oli Malilan talon omistaja. Tämä sama suku oli siinäasunut useita miespolvia. Maa ei ollut mikään iso, mutta oli siinäaikoinaan elänyt lukuisa joukko Malisia. Nyt ei ollut enää kuin tämäyksi, niitä kuului kuolleen, ja toiset olivat muuttaneet mikä minnekin.Tämä viimeinen näyttikin kuin tähteeksi jääneeltä. Kooltaan hän oliaivan pienimpiä, ja tästä vähästä pituudesta olivat jalat vallanneetrunsaasti puolet. Hän toivoi salaisesti, aina kolmeenkymmeneenikävuoteen asti, että ehkä hän vielä kasvaa muun ruumiin puolesta,koska jaloilla on noin tavallinen pituus. Turhaan huomasi Malinen tämäntoivon menneen, ja hän koki korjata tätä puutetta niin monella tavallakuin osasi. Emännän valinnassakin hän oli muistanut katsoa pituuteen,ja olihan siitä se etu, että tytär kasvoi rippikoulu-ikään pitemmäksiisäänsä. Tämä Malisen emännänvalinta oli ollut näin yksinkertaistalaatua, mutta monelle on mahtanut sattua huonompi onni, vaikka ovattutkineet kaikki sielun ominaisuudet. Palvelijat rakastivat häntä kuinomaa äitiään, varsinkin piiat, jotka kuuluvat enemmän emännän kuinisännän neuvon alle. Ei ne suotta muutelleet toisiin taloihin, ja josniin sattui, tuli se isännän pikaisuudesta tai palvelijain pahuudesta.Eloon jääneitä lapsia ei heillä ollut muita kuin yksi tyttö, nimeltäänAnna Liisa. Tämä oli hyvin paljon äitinsä luontoinen, varsinkin siinä,ettei kohdellut ylenkatseella köyhempiä, vaikka oli paikkakunnantytöistä rikkain ja oppinein. Sen enempää tätä oppia ei tosin ollutkuin että hän osasi hyvin lukea ja kirjoittaa. Tämän jälkimmäisentaidon oli Malinen itse opettanut, vaikkei opetusala oikein soveltunuthänen kärsimättömälle luonteellensa. Ei auttanut kumminkaan keskenkyllästyä, sillä piti hänen tyttärensä olla vähän oppineempiseutulaisten tyttäriä.
* * * * *
Poutaisia säitä oli ollut useita viikkoja peräkkäin. Ilmassa näyttiolevan savua, ja iltapuoleen, kun aurinko painui alemmaksi, himmensi seauringonkin niin, että se näytti jättiläisen kultarahalta, johon kärsikatsoa aivan täydeltä silmää. Valojuovakaan, jonka aurinko teki melkeintyynen lahden pinnalle, ei ollut niin välkkyvä, kuin selkeälläiltapäivällä. Heinänkorjuuaika oli parhaillaan.
Isäntä Malinen tuli niityltä työväkensä luota pihaan. Hän meni jopiika-Maijan ohitse, joka kaivon kupeella pyttyjä pesi, mutta kääntyitakaisin ja sanoi:
—Mene lehmänhakuun, ne eivät taaskaan tule yksinään, ja niityltä eijouda.
Maija pysäytti työnsä ja kuulosti, mutta kohta alkoi hiekkainentuohikieppi kahnuttaa ympäri pytyn laitoja, ja koukkuun jännitettypaljas kyynärpää kävi kuin koneen puskuri. Viimeiset pytyt olivatkinkäsissä, niiltä joutui heti, kun vain huuhtaisi ja asetti vesirännillekuivumaan.
Maitohuoneen kupeitse lähti tie karjanlaitumelle. Huoneesta kuuluiemännän hyräilyä. Maija kurkotti päänsä akkunaan ja ilmoitti:
—Isäntä käski minut lehmänhakuun. Pytyt ovat siellä kuivamassa.
—Hyvä, mene vaan, sanoi emäntä. Odotahan vähän.
Hän tempasi leivän hyllystä ja heläytellen suurta kuvetaskuansa kaivoiavaimien seasta veitsen, jolla viiletti pitkän kakun, ja voita päällesiliteltyään ojensi sen akkunasta Maijalle.
—Syö mennessäsi, ettei tule nälkä.
Maija kiitti ja lähti astua leikettelemään iloisella mielellä pitkinpellon piennarta. Hän ajatteli, että niin hyvää emäntää ei ole kokokylässä, eikä