Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Olaus Sirman tarina
Kirj.
Kirja, Helsinki, 1916.
Olaus Mathiae Sirma, syntyisin Kemin Lapista, oli syntyperäinenlappalainen. Hän tuli ylioppilaaksi Upsalassa v. 1672, vihittiinpapiksi siellä ja määrättiin Enontekiön lapinseurakunnanensimmäiseksi kappalaiseksi. Tässä virassa hän oli vv. 1675-1719,jona viimeksimainittuna vuonna hän kuoli. Tämä riidanhaluinen,juoppouteen taipuvainen, mutta lahjakas mies, teki paljonseurakuntansa hyväksi, vaikka sen aikaiset aikakirjat eivät häntäisosti kiitäkään. Lukuunottamatta suoranaista papillista tointaan,jolla varmaan hänen heikkouksistaan huolimatta oli laajakantoinenvaikutus, toimi hän myös kirjallisella alalla, kääntäen lapiksi mm.Gezeliuksen "Lasten paras tavara"-nimisen kirjan, joka vasta, melkein200 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, on nähnyt "päivän valon", maatensiihen saakka käsikirjoituksena arkistojen tomuisilla hyllyillä.Tämän monessa suhteessa merkillisen miehen muisto elää vieläkinkansan suussa pienissä "muisteluksissa", joita pimeinä talvi-iltoinatakkavalkean ääressä kerrotaan. Ja varsinkin, jos kuulija saa näitämuisteluksia kuulla niillä paikoin, joissa "herr' Vuolevi" onasustanut ja liikkunut, niin nousee hänen haamunsa elävänä kuulijansilmäin eteen, ja hän on hengessään mukana kaikissa niissä paikoissa,joissa herr' Vuolevi "vaikutti", niin kirkossa kuin käräjätuvassa,vieläpä "markkinasiljolla" ja kauppiaan vierastavassakin Lyngenvuononpohjukassa, Ruijassa.
Tekijä.
Joulu oli mennyt, ja uuden vuoden alkuakin oli jo katkaistutammikuu. Aurinko, joka neljäkymmentä päivää oli kiertänytnäkymättömissä, oli jälleen ilmaantunut, ja nyt se oli jo parisenviikkoa kullannut Enontekiön pappilan pieniä ikkunoita. Senrusottavista säteistä havahtui koko luminen luonto pitkästä,raskasmielisestä hämäryydestään. Näytti kuin olisivat kääkkyräisetpetäjät ojentautuneet suoremmiksi, tuntiessaan taas haaraisissalatvoissaan auringon hyväilyn. Lumikinokset, joita pitkän aikaa oliverhonnut harmaja hämärävaippa, kylpivät iloisesti kimmeltäen päivänkultaisissa säteissä. Jorp'oivi, joka pimeät päivät oli torkkunutalakuloisena, synkkänä, kuin itseensä vaipuneena, silloin tällöinvain syvään huoahdellen, kun tuuli sen hämyistä lakea kiersi, oliherännyt ja kasvanut kookkaammaksi auringon säteiden vaikutuksesta.Valkeassa puvussaan se kohosi majesteetillisena huurteisten metsienkeskeltä. Kirkkaana, huikaisevan valkeana hohti sen luminen, paljaspää. — Ja lumipyörteet, joita vinhat tuulenpuuskat ajelivat senlaella, olivat kuin merkkejä siitä, että vakavat, juhlallisetajatukset sen päässä taas virkeinä askaroivat.
Kirkkomäellä vallitsi eloisa liike. Siellä hääri ihmisiä vilkkaassatouhussa. Koreakauluksiset peskit ja punaiset neljäntuulen lakitvilahtelivat vain toistensa sivu. Poronkellot soivat ajajienlasketellessa pappilan ohi kirkolle, jonne sankkoja joukkoja jooli kokoontunut. Kirkkotuvista nousi sakeita sauhuja, ja niidenedessä oli vilkasta liikettä. Ovista mentiin ja tultiin. Ajo- jakuorma-ahkioita oli joukottaan tupien seinustoilla, viimeksimainitutrunsaasti kuormitettuina. Vaimoja komsioineen hääräili tupienvälillä. Törmällä terhensi pikkupoikia punalakkineen japikkupeskineen, nauraen, huhuillen ja ilakoiden. Ympärillä ärhensikoiraparvi, jota pojat kepeillä sohivat ja komentelivat. Ilmassakiiri iloinen joiku, jota kimeä lapsenitku tuontuostakin säesti.Joukko mieh