Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
J. L. Runeberg
Suomensi Aatto S.
G. L. Söderström, Porvoo, 1884.
Joulunaatto luotsinmajassa.
Salapurjehtija.
Tulipalo.
Odotus.
Keräjäsankari.
Linnavangit.
Puutarhuri-vanhuksen kirjeitä.
Joulunaatto luotsinmajassa.
Metsästysinnoissamme olimme liian kauan viipyneet saaristossa, niinettä vastatuuli ja myrsky sitte suureksi mielipahaksemme estivät meitäpääsemästä kotiimme kaupunkiin ennen joulunaatto-iltaa, niinkuintietysti olimme aikoneet. Tuuli meitä kuljetteli koko illan aavallamerellä semmoisessa ilmassa, joka olisi ollut vaarallinensuuremmallekin veneelle, kuin meillä oli, ja erittäin ikävä, joll'eiyksi mies joukossamme olisi iloisuudellaan ja kertomuksillaan osannutjonkin verran haihduttaa tyytymättömyyttämme.
Hän oli ulkomaalainen kapteeni, jonka oma laiva oli jäänyt talveksimeidän satamaamme. Häntä viehätti vähemmin kuin meitä muita aatto-illanviettäminen mantereella, sillä hänellä ei ollut ketään sukulaisia,jotka olisivat häntä odotelleet joulupuurolle ja -tortulle. Sitä paitsioli hän, mitä me muut emme olleet, ihan karaistunut kaikkea tuulta,kylmää ja vettä vastaan, niin että hän, istuessaan tuossa oman veneensäperässä, tuskin olisi viitsinyt kumartua, vaikka päälakensa olisi jokaaallon harjalta kuuhun koskenut.
Purjehduksemme ei kumminkaan ollut vähääkään hupaisa. Me luovimme,laskien aina puolen tai kolmeneljättäosaa peninkulmaa edestakaisin,mutta pääsemättä hiukkaistakaan etemmäksi, sillä ankarat laineetpainoivat aina saman verran alaspäin, kuin purjeet vetivät kohtikaupunkia. Vihdoin luovuimme mantereelle pääsemisen toivosta kokonaanja päätimme laskea yöksi Luotsinsaarelle, eräälle jyrkälle, kuusiakasvavalle meren kalliolle, saadaksemme suojaa siellä olevasta luotsienmajasta. Matkan päässä pilkutti tuli sen ikkunasta, ja iloinen kapteenilaski veneen kiitämään sitä kohti hyvässä tuulessa.
"Kyllä nyt, hyvät herrat", virkkoi hän, ottaen hyvän kulauksen kylmääpunssia, "voi sanoa, että meillä on aimo tuuli. Ja kumminkin olisilloin yhtä hyvä, joll'ei paljoa parempikin, kun minä neljä-,viisivuotiaana poika-ressuna ihan yksinäni purjehdin merellä. En olevielä kertonut, että minun on ihan toisin kuin ihmislastentavallisesti, sillä minä paremmin tiedän, mihinkä päin minun onluoviminen maailmassa, kuin sen, mistä olen tullut. Vaan samapa se. Kunolin noin viiden vuoden vanha — ja siitä pitäisi nyt olla noinkolmekymmentä vuotta, on minulle sanottu — olin eräänä yönä ulkonaaavalla merellä niinkuin nytkin; se vaan erotusta, että silloin olintuuliajolla, vaan nyt on kaksi eheätä purjetta ylhäällä, ja ettäsilloin olin kylmästä kankeana, vaan nyt tuntuu lämmintäpikkuvarpaassakin. Hyvin vähän tuon ensi retkeni yksityisseikkojamuistan; mutta se pysyy mielessäni, että minut jätettiin yksinänimyrskyisen meren keskeen kalliolle ja että minä tahdoin päästä niidenjäljestä, jotka minut hylkäsivät, Pilkkonen pimeä oli silloin, niinkuinnytkin, ja kun koetin soutaa, riisti ensi aalto airot käsistäni. Mitenkauan tuuli minua sillä lailla kuljetteli, en tiedä; mutta vihdoinjouduin hyvien ihmisten ilmoille. Niinkuin siis, hyvät herrat, näette,tiedän tuskin paremmin kuin Adamkaan, oliko minulla vanhempia vai ei.Ne, jotka olivat korjanneet minut ja saattaneet henkiin, olivattoimeltaan salapurjehtijoita, vaan muuten varakkaita talonpoikia.Heidän luonansa elin ja olin osallisena heidän retkissään, kunnes partaalko