E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Porvoossa,WSOY,1907.
Ressu
Matleenan halot
Esirukous
Jängällä
Tuomion täytäntöönpano
Lapsentyttö
Jussi ja Musta
Kesken jäänyt
Kilpakosijat
Haudankaivaja
Lapissa
Ulla
Taloon oli vasta tuotu koiranpenikka. Entinen koira alkoikin käydäjo yli-ikäiseksi, lähennellen pariakymmentä ikävuotta. Sanoivatsen jo houraavankin, suotta aikojaan tuulia ja taivaita haukkuvanja öisin ilman syyn syhelmää ulvoa jollottavan. Ja naisväki moittiRessu-vanhusta vielä siitäkin, että se, missä vain vuoteen tapasi,olipa levällään tai koossa oleva, hypätä loiskautti siihen tyynyjenkeskelle makailemaan, piehtaroitsi siinä ja jätti jälkeensä tukuttainkarvoja.
Penikkana se oli Ressukin aikoinaan taloon tuotu. Uskollisesti jakaikkien tyytyväisyydeksi se sitten kahden vuosikymmenen kuluessa olitäyttänyt tehtävänsä talonvartiana ja isännän metsästystoverina. Javiisas se oli aina ollut, vaikkei sitä niinkään ensi näkemältä osannutarvata. Ressu oli nimittäin täysiverinen talonpoikaiskoira, perätihienostumaton ja kömpelö ja vailla kaikkia herraskoirien tapoja.Muodoltaan oli hän pitkäsivuinen, paksuruumiinen ja matalajalkainen.
Pää oli lyhyt, nykeräkuonoinen ja kulmikas. Tuuhea, takkuisuuteentaipuva karva oli väriltään likaisen harmaata, juurelta melkeinvalkoista. Mutta pörhöisten otsakarvain alta katseli kaksi kosteastivälkkyvää, viisasta ja herkkätuntoista silmää. Lapset, joiden mieluisaleikkitoveri Ressu oli aina ollut, uskoivat varmasti hänen ymmärtävänpuhetta, sillä Ressu pahastui aina kovin, jos häntä rumaksi sanottiintai muutoin loukkaavasti kohdeltiin, veti kuononsa käppyrään janäyttäen hyvin katkeroittuneelta kääntyi pois ja juoksi tiehensä.
Metsästyksessä oli Ressun erikoisalana oravain etsiminen, sillä muuhunei hän juuri pystynytkään. Mutta oravain löytämisessä olikin Ressuvoittamaton mestari. Ne olivat hänen miehuutensa päivinä aina riemunhetkiä, kun hän näki isännän ottavan pyssyn naulasta ja häntä mukaansakutsuen metsään kävelevän. Syntyperäinen oravavainu heräsi silloinkoko terävyydessään, silmät jännittyivät ja sieramet laajentuneinakatosi Ressu vilauksessa metsän kohtuun… Isäntä tavoittaa perässäja jo eroittaa hänen korvansa yksittäisiä, kimeitä haukahduksia jasiitä arvaa hän entisen kokemuksensa nojalla, että Ressu on oravanjälillä. Haukahdukset tihenevät ja muuttuvat keskeytymättömäksi,kiivaaksi, melkeinpä hermostuneeksi tiuskinnaksi. Siitä päätteleeisäntä, että Ressu on tavoittanut oravan. Hän kiiruhtaa askeliaan jalöytääkin Ressun tuuhean kuusen juurelta, missä tämä kiertää puolelleja toiselle, hyppii kohoksi ja haukkuu, vinkuu ja pureksii kiihkossaanalimmaisia kuusen oksia, koko huomio johonkin kuusen latvassa olevaanesineeseen kiinnitettynä. Isäntä kiertelee hetken kuusta ja tähystelee,tähystelee ja jopas hoksaa pienen tuuheahäntäisen oravan kyyristyneenäoksan verhoon lähelle runkoa. Hän ottaa kudin, tähtää kauan jatarkkaan, jolla aikaa Ressu, haukuntaansa toki keskeyttämättä, vilhuuvuoroin ojennettua pyssyä, vuoroin oravaa kuusen latvassa. Vihdoinpamahtaa pyssy, savu haihtuu, kaiku kuoleutuu ja käpysateen saattamanatulee, kierii pieni heilahäntä ylisniskoin alas sammaleisellemättäälle. Kuin raketti kirmaisee Ressu sitä tavoittelemaan, muttaisäntä estää häntä siitä, ottaa oravan haltuunsa ja leikkaa siltäkynnet, nuo oravakoirain himoitut taikapalat, ja viskaa Ressulle, jokapalav