Kirj.
Edward Bulwer-Lytton
Espoossa,Biokustannus Oy,1914 (reprint 1999).
Eräs ystäväni, kirjailija ja filosoofi, sanoi minulle muutamana päivänäpuoleksi tosissaan, puoleksi leikillään: "Ajattele, sitten kun viimeksitavattiin, olen ihan keskeltä Lontoota löytänyt talon, jossakummittelee."
— Todellako, kummitteleeko? Ja millaisia ovat nämä kummitukset?
— Sitä en voi sinulle sanoa; seuraava on kaikki, minkä siitä tiedän:Noin kuusi viikkoa sitten hain vaimoni kera kalustettuja huoneita.Kuljimme yksinäistä katua ja huomasimme eräässä ikkunassa ilmoituksen:"Kalustettuja huoneita vuokrattavana." Kaupunginosa miellytti meitä,menimme taloon, huoneet olivat hauskat, vuokrasimme ne viikonirtisanomiselle, mutta — jätimme ne jo kolmantena päivänä. Ei mikäänmahti maailmassa olisi voinut pidättää vaimoani niissä kauempaa, enkäsitä laisinkaan ihmettele.
— Mitä ihmettä teille siellä sitten tapahtui?
— Anna anteeksi, — mutta minulla ei ole halua tulla naurettavaksikuin mikäkin taikauskoinen uneksija; enkähän toisekseen voi vaatiakaan,että uskoisit sitä, jota epäilee jokainen, joka ei ole sitä omin silminnähnyt. Tahdon sinulle ainoastaan sanoa, ettei meitä mikään kolina tainäky pois ajanut, vaan ainoastaan selittämätön kauhu, joka meidätmolemmat valtasi joka kerta, kun kuljimme erään pienen, tyhjän huoneenoven ohi, vaikkei sieltä mitään erityistä näkynyt eikä kuulunut.
Sopimuksemme mukaisesti maksoin emännälle viikon maksun neljäntenäpäivänä ja sanoin hänelle, etteivät meitä huoneet oikein miellyttäneetja ettemme halunneet niissä asua viikon loppuun saakka. Hän vastasikuivasti: "Olettehan jo olleetkin kauemmin täällä kuin kukaan ennenteitä. Harvat ainoastaan ovat täällä toista yötä olleet, eikä kukaankolmatta. Näyttää siltä, että olette hyvin käyttäytyneet heitäkohtaan."
— Heitä? — Ketä? — kysäisin, samalla väkinäisesti hymyillen.
— Tietenkin heitä, jotka tässä talossa kummittelevat; mutta olkoot hekeitä hyvänsä, minua eivät he kuitenkaan häiritse. Muistan heidänolleen täällä jo vuosikausia, silloinkin kun en asunut täälläpalvelijana. Tiedän hyvin, etteivät "he" tule olemaan syypäitäkuolemaani. Minulle on se muuten yhdentekevää; olen vanha ja täytyyhänminun kuitenkin kuolla, ja sentähden elän kaikesta huolimatta heidänkanssaan täällä edelleenkin.
Hän puhui niin surunvoittoisen alistuvasti, että minua pidättieräänlainen arkuus enempää puhelemasta hänen kanssaan. Eikä kukaanollut iloisempi kuin vaimoni ja minä, kun pääsimme talosta niinvähällä.
— Kiihoitat uteliaisuuttani aivan ankarasti —, vastasin —, en voikuvitella mitään, joka minua enemmän huvittaisi kuin olla yötä talossa,jossa kummittelee. Antaisitko minulle tuon talon osoitteen, jota teniin kammoksutte?
Sain osoitteen, ja erottuamme menin heti siinä mainittuunkaupunginosaan. Talo oli Oxfordkadun pohjoispuolella, erään synkän,mutta siistin kadun varrella. Se oli lukittu. Vuokrailmoitusta ei ollutmissään, eikä mitään vastausta tullut kolkutuksiini. Olin juuri poislähtemäisilläni, kun eräs poika sanoi kohteliaasti:
— Haetteko ketään tästä talosta, hyvä herra?
— Kyllä, olen kuullut sen olevan vuokrattavana.
— Vuokrattavana? Sepä kummallista! Talon hoitajatar kuoli noin kolmeviikkoa sitten, eikä ole löytynyt ketään, joka olisi tahtonut hänenjälkeläisekseen, vaikka sen omistaja hra J. on luvannut maksaa hyvänpalkan. Hän tarjosi äidilleni, joka on hänellä siivoojattarena, hyvinhyvän palkan, jos hän ottaisi tuulottaakseen huo