Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Arvi Järventaus
WSOY, Porvoo, 1921.
Nahkahousut.
Salkko.
Jumalan hukka.
Kuuva.
Herrojen tuttu.
Luviisa.
Neljännen amiraalin poika.
Pikku Viljami.
Vihkimatka.
Merenneito.
Kalasaunalla.
Nahkahousut
Sara-Oulan pikku Aslak istui lastenkodin rappusilla ja itkeä nyreksi.
Hänen pieni maailmansa johon kuului isä, Nangujärven rannalla olevaturvekota, kesättiporo ja nahkahousut, oli kokonaan sekaisin. Isä olituonut hänet pari päivää sitten lastenkotiin. Äiti oli keväälläkuollut. Pikku Aslak muisti tervatun kirstun, jonka Pahka-Pietari olitehnyt. Hän omisti uudistalon Nangujärven rannalla, lähellä Sara-Oulanturvekotaa. — Mutta Aslakin mieltä ei kaihertanut äidin muistoniinkään kuin nahkahousujen menetys. Ne oli lastenkodin silmälasipäinenriuku[1] riistänyt häneltä heti ensi päivänä. Tahi oikeammin liittyinyt tuohon väkivallantyöhön, kun se kerran oli tapahtunut, myös äidinmuisto, — sillä hän se oli Aslakille housut tehnyt, nahkahousut,joihin tavalliset koipisukat oli neulottu kiinni.
Pikku Aslak pyyhki silmiään. Hän muisti illan, jolloin nahkahousutvalmistuivat… Äiti istui tulen ääressä neuloen. Hän kiinnittipunaista suimusta[2] koipisukan suuhun. Se oli niin kaunisja siro, ettei Aslak muistanut sellaisia nähneensä muilla kuinRikas-Vuollabilla, — sillä, joka talvisin kulki raitoineen NorjaanNangujärven poikki ja keitti mennen tullen kahvia heidän kodassaan. Neolivat sitten sellaiset suimukset, että niihin kiintyi huomio ihan ensinäkemältä. Näytti, kuin olisi Vuollab tanssinut siljolla. Punaisetsuimukset vain vilahtelivat, hänen hääriessään raitonsa ympärillä.
— Kuinka onnellinen hän olikaan ollut tuona iltana, jolloin äitisaatuaan työnsä valmiiksi pisti neulan vyöllänsä riippuvaanneulakoteloon ja ojensi housut hänelle: "Siinä on nyt Aslakillenahkahousut." Vapisevin käsin hän oli ne ottanut vastaan ja silitellytkoipisukkien pehmeää karvaa. Oli tuntunut juhlalliselta kuin papinkäydessä. Niin somasti kahisi käsissä parkittu, ruskeapintainenporonnahka… Pikku Aslak oli tuntenut itsensä onnelliseksi, niintavattoman onnelliseksi. Nahkahousut oli ripustettu naulaan, aamullajalkaan pantaviksi ja pikku Aslak oli katsellut niiden tulen valossavälkkyviä punaisia suimuksia, katsellut siihen asti, kunnes olinukahtanut. Mutta unimaailmaankin häntä oli seurannut sama onnen tunne,sillä sinä yönä hän oli uneksinut taivaasta, missä Jumala käyskentelinahkahousuissa pienten lappalaispoikien leikkiessä revontulia taivaanlumisella pihalla. Ja jokaisella pojalla oli ollut punaiset,välkkyvänpunaiset suimukset nahkahousuissa sekä kirjaillut,punatupsuiset paulat. Mutta Jumalan nilkat olivat näyttäneet yhtähienoilta ja siroilta kuin Rikas-Vuollabin.
Pikku-Aslak itkeä nyreksi. Se ei ollut kovaäänistä, vaan tuollaistahiljaista, tuhruista itkua. Hän katseli jalkojaan eikä voinut niitäomikseen tuntea. Lastenkodin riuku oli vetänyt niihin harmajatlannanhousut. Ne olivat niin mahdottoman leveät, että niihin milteihukkui. Hänen pieni sydämensä oli pakahtua. Hän ei voinut käsittää,mitä pahaa hän oli tehnyt, kun häntä näin häväistiin. Koko päivän hänoli istunut portailla itkeä nyreksien. Ruuan palastakaan ei häntä oltumaistamaan saatu. Ja pikku Aslak oli päättänytkin olla syömättä siksi,kunnes riuku toisi hänen housunsa takaisin.
Eteisessä liikkui joku. Aslak painoi päänsä alas ja jurotti. Häntä vaineivät saisi