Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Minna Canth
Otava, Helsinki, 1917.
Anni oli kipeänä. Hän ei koko yönä silmiään ummistanut, vaikeroitsivaan ja tuskitteli. Äiti valvoi kätkyen ääressä, tuuditteli ja lauloi.Koetti aina toisin vuoroin ottaa häntä käsivarrelleenkin ja siinähiljaa hyssyytellä, koetti tarjota rintaa, koetti painaa hellästiitseään vasten, koetti hyväilyillään saada rauhoittumaan. Kaikkiturhaan. Hän väänteli ja itki; suu oli kuuma, ruumis poltti, jahuohottaen hän hengitti. Eikä ollut edes valoa; pieni talikynttilänpätkä paloi jo iltayöstä loppuun; sydän porahti alas piippuun jasammui. Mustaan pimeyteen Mari jäi kipeän lapsensa kanssa. Parikyyneltä herahti silmään, mutta hän pyyhki ne pois ja koetti nielläkarvaan palan kurkustaan. Eihän itkusta kumminkaan apua lähtenyt, senhän entuudeltakin tiesi. Vähäksi aikaa helpotti tosin mieltä, muttamitäs siitä, kun silmiä sen sijaan rupesi kolottamaan.
Yö oli pitkä, siitä ei tahtonut loppua tullakaan. Huone tuntuikolkolta; sängyn laidalla hän istui, pieni hameriekale ympärillä. Jalatroikkuivat paljaina alhaalla; niitä palelsi, mutta ei hän huolinutnousta sukkia hakemaan, sillä hän oli tottunut pahempaa kärsimään, eikäpitänyt tänvertaista minään. Mielellään hän tosin olisi tahtonutoikaista väsynyttä ruumistaan sänkyyn, vaan sitä hän ei Annilta saanut.
Mies makasi seinän puolella ja kuorsnasi. Ei herännyt koko yönä, vaikkalapsi kitisi. Vasta aamun valjetessa hän käänsi kylkeä ja raoittisamassa vähän silmiään.
»Mikä sitä vaivaa?» hän kysyi.
»Eikö liene kipeä.»
Vastausta mies tuskin kuuli; hän oli nukkunut uudelleen. Raskasta untavetivät vanhemmat lapsetkin lattialla, Hellu, Petu ja Ville. Ohkainenpeite niillä oli; äiti levitti nuttunsa lisäksi nuorempain päälle,Petun ja Villen. Ei hän raahtinut vielä Helluakaan herättää, meniennemmin itse liiteristä puita noutamaan saadakseen valkeata uuniin jajätti Annin siksi aikaa omille hoteilleen. Mutta kun hän palasi, oliHellu jo polvillaan kätkyen vieressä, taputteli käsiään, lirkutteli jateki tuhansia konstia Annille, joka siitä huolimatta huusi, että olimenehtymäisillään. Äiti paiskasi halot uunin eteen ja otti lapsensyliinsä. Käski Hellun laittamaan tulta. Mieskin oli hereillä taas.Katseli, kuinka äiti teki työtä, ennenkuin vihdoin viimein sai lapsenvähän tyyntymään.
»Eiköhän sinun pitäisi mennä sen kanssa tohtoriin?» sanoi hän.
»En tiedä», vastasi äiti väsyneesti, »lieneekö noista rohdoistakaanapua».
»Olishan koettaa, yhtäkaikki.»
»Ja välittävätkö ne sen verran köyhän lapsesta, että edes antavatoikeita kunnollisia.»
»Hyvänluontoiseksihan sitä Wialénia kiitetään.»
Vaimo ei vastannut mitään; tuo karvas pala oli taaskin noussut kurkkuunja runsaita kyyneliä valui alas poskille.
»Minä lähden pyytämään lippua piiritarkastajalta, niin pääset joaamusta käymään tohtorin luona.»
»Tee tuo», vastasi vaimo hiljaa ja pyyhki vedet kasvoiltaan riepuun,joka oli lapsen ympärillä.
Hellu puhalteli uuniin eikä tahtonut saada syttymään, sillä puut olivatmärkiä. Äiti meni häntä auttamaan, lapsi käsivarrella.
Sitten otti hän nurkasta pienen mustan kahvipannun ja kaasi vähän vettäentisten porojen päälle.
»Elä lähde ulos, ennenkuin juot pisaran kahvia», sanoi hän miehelle,joka oli pukenut p