Produced by Tapio Riikonen
Kuvia elämän varrelta
Kirj.
Hämeenlinna,Boman ja Karlsson,1901.
Ystäväni lukija!
Minun onneni.
Kaksi pimeää.
Kettu-Heikin saunassa.
Katajainen kumppanini.
Keväinen kaiholani.
Takaisin Pohjolaan.
Vuosisadan viimeisenä yönä.
Kun Mutkan Mooses vaihtoi Laukkinsa.
Yötä Imatralla.
Kesää odotellessa.
Kullan koti.
Vuoroin vieraissa.
Välimaan vaarin sukkeluus.
Kenen "merkit" parhaat.
Ensi kelillä.
Orpo lempeni.
Nuoruuteni.
Hautani.
Ystäväni lukija!
Talvella maamies kokoo heinän kulmuja, kylvääkseen ne kesällä. — Minäsanon näitä vähäisiä kuviani kulmuiksi. Muistin yhtä ja toistakuulemaani, näkemääni elämäni varrelta; hain kynän kätköstään ja omaksihuvikseni "kulmuilin".
Kun pimeys oli vallannut Pohjolani, puhteet käyneet pitkiksi japainostaviksi ja valjut tähtiyöt vain valaisivat unhotettua maatani,silloin usein, muiden käytyä levolle, sommittelin kulmun silloin,toisen tällöin.
Nämä "kulmuni" eivät ole itäviä. Niitä on koottu niin monenlaisiltamailta ja aavoilta rämeiltä, ja niin pimeinä iltoina niitä onvalmisteltu. Suuri olisi iloni, jos nämä kohtaisivat jonkunkinystävällisen lukijan ja voisivat yhdenkin talvi-illan lyhentää.
Alakuloinen ystävänne Väinö Kataja.
Luulevat minun köyhänä mierontietäni kulkevan, uskovat, etten oleilonpäivää viettänyt… En mitään virkakaan onnestani, en maailmallejulkaise satumaailmaani. Säilytän sitä omana pyhättönäni ja elän onnenielämää tunnelmieni kirkkaassa salissa. Ei ole ketään, joka aavistaisiyksinäisen onneni suuruutta, ei yksikään ole kurkistanut pyhättönisalattuun kammioon. Se on omaa omaisuuttani, jota kokosin kauan jakauan odotin. Mutta nyt olen rikas ja onnellinen. En ole kiehuvanvoimakas enkä kerskaileva, olen alakuloinen, surumielinen jaaavistelevan toivova.
Kauan olen kulkenut ja harhaillut, kaikki maat kuljin poikki ja pitkin,valtameriä purjehdin, ennenkuin vihoviimein löysin onneni vihreänmaiseman sieltä, minne luulin sitä muualta tuotavan. Löysin sydämenipohjalta viljavan maan ja sielustani kukkivan puutarhan. Ennen elelinorjana enkä älynnyt, että vapauteni oli niin rajattoman laaja. Ei ääriäeikä seiniä lentäville ajatuksille, ei yhtään vastiketta tunnelmienietsiville vieteille! Olen yötä Sulitelmalla, mutta ennen päivän nousuajo kuuntelen käen kukuntaa kotoisen lampeni rannalla.
Rakennan kultalinnoja ja elän maailman mahtavana etelän maailmoilla,mutta äkkiä tempaan tummasilmäisen tytön ja kaikki maat kierrettyämmepalaamme lammen rannalle ja — yhtä onnellinen olen.
Ei ole yhtään niin kaukaista paikkaa, jossa en olisi käynyt, ei yhtäänlaulua ole laulettu, jota en olisi kuunnellut, eikä kertaakaan kannelhelkkynyt minun tietämättäni.
Olen koonnut kaikki sieluni sirpaleet, jotka hajaantuivatmaailmanrannan poluille, ja muovaellut oman pyhätön, suljetun onnelani.En vaihda onneani miljoonamiehen raha-arkkuun, en mihinkään kokokuohuvassa maailmassa. Sillä sieltä minut työnnettiin takaisin kolkonkylmästi ja viitattiin tietä unhotukseen. Mutta minä en mennyt sinne,johon maailma oli tienviittansa pystyttänyt, vaan seurasinmetsäpolkuani sinne, mistä ensi kerran kurjan taipaleeni aloiti