Kirj.
Frank Norris
Suomentanut
Irene Mendelin
Jyväskylässä,K. J. Gummerus Osakeyhtiö,1923.
Kamiinihyllyn yläpuolella olevan schwarzwaldilaiskellon käki olilyönyt yhdeksän, kun Victorine tuli ruokasaliin tuoden tullessaankahtia leikatun vesimeloonin, jonka hän pani herra Bessemerin lautasenviereen. Sitten meni hän ulos portille noutamaan kokoonkääritynsunnuntai-aamun sanomalehden, jonka painomuste vielä oli kostea. Kunhän tuli takaisin sisälle, soitti hän toisen kerran aamiaiselle.
Perhe odotutti itseään. Hän meni silloin huoneen perälleulkonema-ikkunan luo ja jäi sinne tuokioksi seisomaan. Näköala oliihmeellinen, Bessemerit asuivat Washington-Street-ylänteellä, melkeinpäkukkulalla, suuren talon kolmannessa kerroksessa. Urakoitsija oliosoittanut hyvää aistia antaessaan keittiön ja ruokasalin vaihtaapaikkaa, niin että jälkimmäinen oli pihalle päin. Näistä ikkunoistanäki suurena kaarena San Franciscon lahden ja rannikon MountDiablosta yli Oaklandin, Berkeleyn, Sauccliton ja Mount Tamalpaisinaina Kultaiselle portille, linnoitukselle, merelle, niin, vieläpä —kirkkaalla säällä — hiekkasärkille saakka.
Victorine seisoi hetken ja katseli tätä veden ja maan valtavaanäköalaa; sitten kääntyi hän kärsimättömästi äännähtäen.
Sunnuntaisin ei talon tavallinen järjestys ollut voimassa, aamiainenoli juhla, jota saattoi viettää milloin tahansa seitsemän ja puolikymmenen välillä. Victorinen paraillaan kaataessa jäävettä maljoihin,tuli herra Bessemer itse ja kävi heti ruokaan käsiksi ajattelemattavähääkään odottaa toisia.
Hän oli pieni, pyöreä mies. Hän käytti patalakkia kaljun päälakensasuojana, ja hänellä oli silmälasit sanomalehden lukemista varten. Hänenryppyiset, parrakkaat kasvonsa tuuheine, harmaine kulmakarvoineenpanivat hänet muistuttamaan vanhaa, kunnon gorillaa.
Bessemer oli niitä miehiä, joilla ei näytä olevan mitään tekemistäperheittensä kanssa. Ainoastaan juhlallisissa tilanteissa pääsiväthänen isälliset vaistonsa voimaan. Pöydässä ei hän paljoa puhunut.Vaikka hän sydämellisesti piti vanhemmasta tyttärestään, oli tämähänelle kuitenkin arvoituksellinen ja vieras olento. Ei ollut mitäänsiltaa tyttären ja hänen harrastustensa välillä. Lapsia puhutteli hänharvoin, paitsi silloin, kun heidän piti saada nuhteita. PoikaansaHowardia, perheen tulevaa päämiestä, joka nyt oli kymmenvuotias ja»kauhea lapsi», ei hän koskaan sanonut muuksi kuin »pojaksi».
Hän oli hajamielinen, omiin ajatuksiinsa vaipunut vanha mies, jahänellä oli vain kaksi heikkoutta — homeopatia ja kellosepäntyö.Hänellä oli kummallinen tapa puhua itsekseen ja ilmaista kaikki, mitähän ajatteli tai mihin hän ryhtyi, kuiskaavin huomautuksin. Näinhän nyt siinä istuessaan kuiskaili: »Onko kello yhdeksän? Kello käyvähän liian nopeaan. Olen kai minä vetänyt taskukelloni? En, olen senunhottanut! Hoo, vai on vesimeloonia aamusella? Missähän veitsi on?Minä haluaisin hieman suolaa. Victorine on unohtanut lusikat. Ei,tässähän lusikka onkin; veitsi vain puuttuu.»
Hän oli jo syönyt meloonin, ja Victorine tarjosi hänelle paraillaankahvia, kun molemmat lapset tulivat sisään, töksähtivät paikoilleen jaalkoivat rummuttaa pöytää veitsien varsilla.
Perillinen, Howard, antautui niin kokonaan pallopeliinsä, että hänenoli ihan mahdotonta olla hituistakaan kohtelias. Pitääkseen kiinnipersoonallisuudestaan asettui hän aina kapinoivalle kannalle vanhempaansisareensa nähden, joka niin paljon kuin mahdollista koetti tä