Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Santeri Alkio
Helsinki,Edistysseurojen Kustannus,1921.
"Mutta kovinhan nyt onkin kylmä, kun oikein nenänpäätä riitelee javarpaita tahtoo koperoon vetää… Jalatkin nuljahtelevat tilaltaantuossa roustikossa. Mikä liekin, kun ei lunta tule enempää, vaikkamarraskuu on jo puolivälissä… Kengänpaulakin retajaa irrallaan."
Heistrokin Liisa laski kannettavansa viereensä maantielle ja rupesisitomaan kenkänsä paulaa. Sen tehtyään alkoi taas matkaa jatkaa jaitsekseen pakista:
"Nuo pellavatkin ovat raskaita, vaikka kyllähän siinä painavat neleivätkin… Hyvä se on se Juntan emäntä, kun aina mulle antaakehruunsa, vaikka kyllä olis akkoja likempänäkin. Ei kehruulla paljoakostu, mutta aina vähin ja kun Juholla nyt vain työtä piisaisi talvenyli, niin Jumalan avulla taas elettäisiin kesään… Jumalan kiitos, eimeillä vielä kuitenkaan ole niin kovaa kuin Nurkanperässä — milläelänevätkään talvensa yli, kun niitä lapsiakin on niin paljo. Muttamitä? Tulipalohan tuolla ruskottaa meidän mäeltä! Ja meillä ei ole kuinmukulat kotona. Voi herra Jumala!"
Hän kiljahti sydäntä särkevällä epätoivon äänellä ja hyökkäsijuoksemaan. Sydän leiskahteli ensinnä muutaman kerran, niin että luulirintaluihin koskevan. Veri täytti kaikki suonet pakotukseen, muttasitten se ikään kuin hiljakseen alkoi puutua, jonka ohessa voima tuntuipakenevan jaloista niin, ettei kyennyt juoksemaan ensinkään, vaantarvitsi luonnottomasti ponnistaa saadakseen jalkansa pakoitetuksi edeshitaaseen liikkeeseen.
"Varmaan se on kotona ja lapset kun siellä ovat kahden kahdestansa.
Herra…"
Liisa-raukka koetti ponnistaa voimiansa ja yhä tähdätä katsettansapaloa kohti, jonka loimotus yhä kasvoi. Jokainen henkäys sai kipeänvalitusäänen.
"Oih!"
Siihen hän seisahti. Rintaan pisti niin kovasti että veti käppyräänruumista. Pistos kuitenkin pian sen verran asettui että taas saattoilähteä, vaikka vieläkin tuntui. Olisi saattanut kuolla ennenkuinpaikalleen jäädä.
Mutta sitten sattui mieleen ajatus, että miksi juuri heidän kohdallepitäisi tuollainen onnettomuus sattua?
"Oi herra, kun se oliskin muiden tupa, joka palaa!" hän ääneensähuudahti. Olettamisen mahdollisuus sai rinnassa sen verran jalansijaa,että viimauksena lensi läpi koko ruumiin rauhoittava tunne ja hänpidättyi katselemaan.
"Sivulta se on näkyvinään, eikä aivan meidän tuvan kohdalta."
Toivo elähtyi rinnassa yhä ja jalkoihin palasi uusia voimia.
Alkoi jo kylästä huutoja ja hälinää korviin kuulua, mutta sanoja eieroittanut vielä. Hermoissa vaikutti taas niin kummallinen voipumus,kun pelon- ja toivontunne sydämmessä vaihteli. Koetti kuuloansateroittaa. Mitä ne huutavat? Saako kuulla hirveän musertavan totuuden,että oma tupa on tulessa, vaiko pelastavan ilosanoman, että se olisijonkun muun?
Rakennus-ryhmä sattui eteen, niin ettei itse tulipalo voinut nyt näkyä,ainoastaan kammottava punainen hohde taivaalla.
Kun olisikin huutoja eroittanut selvään .. olisi saanut tietää, etteise oma koti ole, niin siihen olisi istunut tien viereen lepäämään.
Jalat eivät roustikossa enään arastaneet, vaikka niiden kohtalokylätiellä oli vielä, jos mahdollista, kovempi. Hiki juoksi pitkinruumista ja tippui nenänpäästäkin loppumattomana norona.
"Herra Jumala, nyt en enää jaksa", hän huokasi ja seisahtui. Ja kunkerran seisa