E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kertomus nykyajalta
Kirj.
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1907.
Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
— Ottakoon onnekseen.
Isä, vanha ja ränstynyt työjuhta, risti kätensä, murensi leipääliemeen ja rupesi syömään.
— Omansa ottaa, arveli äiti tyynesti, mutta sanojen seuraksivarastihe huokaus.
Joel älysi että isä ja äiti puhuivat noin hänen vuokseen, kuntiesivät että asian pelkkä mainitseminenkin haavoitti hänen sydäntään.
— Mutta miten tässä sitte eletään, jos Itäinen, paras ja melkeinainoa heinämaa, riistetään pois.
Joel työnsi vitkaan lusikkansa liemeen ja katsoi isää silmiin. Isävaikeni, sillä pätevään kysymykseen ei ollut niinkään kevyt vastata.
— Kituhan tässä sitte käy nelistäen kimppuun.
— Pannaan suu säkkiä mukaan. —
Isä yritti hymyillä, mutta ei onnistunut, sillä hymyyn sekausi aimoannos katkeruutta. Huulet vavahtelivat ja kasvojen lihaksissa näkyituskan ilme.
— Sitä se on jo tarpeeksi, on usein liiankin näppiä myöten.
— Onpa tuota silti pysytty vuoden matkassa, kuten muutkin.
— Ei oo ojaan pudottu, nauroi äiti.
Mutta Joel ei ollut naurumielellä.
— Itäinen on kuulunut Sormensuohon maailman luomisesta saakka.
— Ehkä jo pikkuista ennenkin.
Isä murensi taasen leipää liemeen ja söi ripeästi nälkäänsä, muttaJoelille ei illallinen maistunut. Jonkun kerran hörpättyään lämmintälientä palan paineeksi, herkesi hän syömästä. Itäisen kysymys kuohuija temmelti hänen ajatuksissaan, toisin tuokioin masentaen, toisintuokioin kiihdyttäen, mutta aina väliin pyrkien kyyneltämään silmän.
Eikä kummakaan, vaikka se niin tekikin. Niitty oli, kuten Joelmainitsi, Sormensuon paras ja melkein ainut, se kasvoi voimakkaatja maukkaat heinät hevoselle ja kahdelle paraalle lehmälle, senaitaukseen kuului melko lavea hakakin, torpan ainoa syönnösmaa, jasiten koko Sormensuo puristausi niin lujasti Itäisen rintoihin, ettäpesäero niiden välillä merkitsi tinkimättä edellisen häviötä.
Joel käsitti tämän, käsitti että jos niitty riistetään pois, tuleeheillä olemaan ainainen kitu, nälkä, puute. Nuo kolme olivatpyrkineet tuttavuuteen itse Itäisenkin nenän edessä, ja mitäpä sitte,kun ei niitty enää ponnistele Sormensuon edestä, sitte ne vastasilmille riekalehtivat. Koko torpanpito saa kuoliniskun, armottomanja ankaran kuoliniskun.
— Minäpä käyn huomenna perintöruhtinaan pakeilla, pälkähti äkkiäJoelin päähän, ja toivon välähdys kirkasti silmänräpäyksen ajaksihänen sekavailmeiset, kesakkoiset kasvonsa.
Tuuman hyväksyi isä ja äitikin.
— Sano suorat sanat, mutta sano mielevästi, neuvoi ensimainittu. Ettarvitse ollaksesi kerjäläinen, mutta et töykeä rakkikaan. Muistaettä mielevyys on miehen tunnus, mielettömyys miehen ja asian pilaa.
— Puhellessa elä tulistu, neuvoi puolestaan äiti, tulinen varsaväsyy pian.
Seuraavana päivänä meni Joel talossa käymään ja tavattuaan isännän,ryhtyi hän esittelemään asiaansa. Hänen kurkkunsa tuntui karkealta,hän puhui kömpelösti, silmiin katsomatta ja rykien tarpeettomasti.
— Sitäkö Itäistä sinä tarkoitat? kysyi isäntä hymysilmin.
— Sitä parahiksi. Huhutaan että