Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Otava, Helsinki, 1920
Suomentanut Ville Hynynen
Edellinen osa
Toinen avasi oven ja astui sisään mukanaan nuori mies, joka kömpelöstiotti hatun päästään. Seuralaisen puku oli karkea ja tuoksui mereltä, janäytti ilmeiseltä, ettei hän ollut kotonaan siinä upeassa salissa, johonoli joutunut. Kun hän ei tietänyt, mihin hattunsa panisi, hän alkoitukkia sitä takkinsa taskuun, mutta silloin toinen otti sen häneltä. Setapahtui tyynesti ja luontevasti, ja kömpelö nuorukainen olikiitollinen. "Hän ymmärtää", hän ajatteli. "Hän kyllä auttaa minuaselviämään tästä."
Hän asteli aivan toisen kintereillä väännellen hartioitansa jatoikkaroiden hajalla säärin, aivan kuin sileän lattian palkit olisivatnousseet ja laskeneet kuin meren mainingit. Avarat huoneet tuntuivatolevan liian ahtaat hänen hoippuvalle käynnilleen, ja hän ajattelikauhulla, että hänen leveät hartiansa tarttuisivat oviin tai että häntyrkkäisi matalalle uunin reunalle asetetut koristeet lattialle. Hänaivan kuin kimmahteli esineestä toiseen ja suurensi moninkertaiseksivaaran, jota todellisuudessa ei ollut muualla kuin hänenmielikuvituksessaan. Sohvapöydälle oli ladottu korkea kasa kirjoja, jasen ja suuren flyygelin välillä oli tilaa niin runsaasti, että puolitusinaa olisi mahtunut kulkemaan siitä rinnan, mutta hän hiipi siitävarovasti peläten ja vavisten. Hänen jäntevät käsivartensa riippuivatvelttoina sivuilla. Hän ei keksinyt, mihin panna kätensä; kun hänkiihtyneessä mielessänsä kuvitteli, että oli ollut kyynärpäällääntyrkkäämäisillään pöydällä olevaa kirjakasaa, hän kavahti kuinpelästynyt hevonen ja oli potkaista pianotuolin nurin. Hän katselitoisen miehen notkeata käyntiä edessä ja ensi kertaa elämässään hänhavaitsi kulkevansa toisella tavalla kuin muut miehet. Hän tunsiäkillisen häpeänpiston povessa, että hän saattoi esiintyä niinkömpelösti. Hikihelmet kihosivat hänen otsalleen, ja hän pysähtyikuivaamaan ahavoituneita kasvojaan nenäliinalla.
"Pysähdy nyt hetkeksi, Arthur, poikaseni", hän virkkoi koettaen leikilläverhota suunnatonta hämminkiään. "Tämä on jo sentään sinunseuralaisellesi liian paljon yhdellä kertaa. Anna minulle aikaahengittää edes hetkinen. Sinähän tiedät, etten edes tahtonut tulla, jatuskinpa ne sinun omaisesikaan hetipaikalla haluavat minua nähdä."
"Älä ole ollenkaan hämilläsi", kuului tyynnyttävä vastaus. "Ei sinuntarvitse ujostella meitä. Me olemme sangen vaatimatonta väkeä. Kas vain,tuollahan on kirje minulle!"
Hän astui pöydän luo, repäisi kuoren auki ja alkoi lukea kirjettä antaensiten vieraalle aikaa rauhoittua. Vieras ymmärsi hänen tarkoituksensa jaoli kiitollinen. Syntymälahjaksi hän oli saanut herkän mielen ja terävänälyn, ja vaikka pinnalla näkyi vähän, hänen mielessänsä risteilivätkuitenkin tuhannet tunteet. Hän kuivasi otsansa ja katseli ympärilleen.Kasvot olivat rauhalliset, mutta silmissä oli samanlainen ilme kuinvillieläimellä, kun se vainuaa vaaraa. Tuntematon ympäröi häntä jokapuolelta; levottomana hän odotti; mitä tapahtuisi. Hän ei keksinyt, mitätekisi, ymmärsi vain, että hän käyttäytyi kuin moukka, ja kaikki mitähänessä oli, tuntui kelvottomalta tähän ympäristöön. Hän oli arka jaäärimmilleen itserakas, ja se veitikkamainen katse, jonka toinen salaakirjeen takaa häneen heitti, tuntui lävistävän kuin tikari hänenolemuksensa. Hän huomasi tuon katseen, mutta ei ollut siitätietävinä