Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
Kirj.
Marja Salmela
WSOY, Porvoo, 1916.
Äidilleni
1.
Tiedätkö ystäväni, oletko kokenut miltä tuntuu, kun vanha kotipuretaan? Oletko nähnyt ja ollut muassa, kun kaikki kätköistään esiinvedetään? Oletko kuullut, kun satavuotiset kirjavanhukset hyllyilläänhaastelevat, oletko nähnyt vanhan kapineen, osaksi särkyneen, ummestaäkkiä esiin sukeltavan muassaan tuhannet muistot?
Jos olet kokenut, silloin tiedät — muuten et.
Mutta vanhan kodin kätköistä voit sinä arvaamattasi löytääsellaistakin, jolla ei ole entisyyden leimaa, joka päinvastoin on kuinkappale elämää, jota itse elät, kappale nykyisyyttä menneisyyden ja senmuistojen joukkoon kätkettynä.
Näin kävi minun.
Olin vanhaa kotia purkamassa. Vanhat kalut ja kapineet kertoivatminulle tarinoitaan. Pala palalta elin uudelleen, mitä toisetvuosikymmenien kuluessa tämän kodin suojissa olivat kokeneet. Iloistailoitsin, murheet murhetta toivat.
Silloin tempasi minut äkkiä menneisyydestä ullakolla sijaitsevanromusäiliön nurkkaan kätketty paperikäärö.
Mistä se sinne oli joutunut? Kuka sen näin huolellisesti oli kätkenyt?
Paperi ei ollut kellahtavaa, muste ei muuttunutta. Tuoreelta tuntuikaikki, ulkoasu samoin kuin sisältökin — päättäen siitä, mitäselaillessani näin.
Oli kuin joku vast'ikään olisi kaiken paperille pannut, pannut sensiihen, ei toisille antaakseen eikä kujilla kuuluuttaakseen, vaan omanmielensä kevennykseksi, omasta itsestään selvää saadakseen.
Kuka tässä oli elämänsä tarinan paperille pannut, kuka tässä sisimpänsäpaljasti?
Uteliaisuuteni heräsi.
Paljo oli tässä kodissa vuosikymmenien kuluessa asukkaita ollut, paljoperheen jäseniä, paljo vieraita, paljo niitä, jotka viipyivät kauan,paljo toisia, jotka kerran ohi kulkiessaan tänne poikkesivat.
Venelastittain oli tänne saapunut iloisia matkailijoita. Yksinäiset,pyörällä tai palkoveneissä kulkijat olivat ohimennen hetkisen täällälevähtäneet. Toiset olivat vartavasten jättäneet kotinsa kaupungissa,saadakseen viikon tai pari levätä hiljaisessa maalaiskodissa. He olivatolleet täällä aikansa, — olivat lähteneet — ja jättäneet tilaauusille tulokkaille.
Kuka näistä monista oli vanhan kodin ullakolle kätkenyt kappaleenelämänsä tarinaa? Oliko se joku sielun ja ruumiin puolesta sairas, jokatäällä lepoa etsiessään oli yksinäisyydessä kokemiaan kertoillut? Taioliko kenties joku iloinen matkailija käsikirjoituksensa kadottanut, jase sitte joutunut ullakon romusäiliöön?
En saanut vastausta kysymyksiini.
Käsiala oli outo, — sisältö tuntui vieraalta.
Selailin — silmäilin —. Silloin sattui katseeni kohtaan, jokakiinnitti huomiotani:
Kappaleen matkaa olemme vasta yhdessä kulkeneet, ainoastaan kappaleen,mutta tie tuntuu vuosikymmenien taipaleelta.
Miksi?
Onko siihen syynä surujeni suuruus, vai onneni ihanuusko? En tiedä.
Kenties elämän ihmeellinen — tahtoisin sanoa tappava — rikkaus.
Mutta kun sitte kysyn itseltäni: miten tuli elämäni noin rikkaaksi,miten sen tasainen, yksitoikkoinen jokapäiväisyys äkkiä muuttui, enepäröi vastatessani: Sinä, sinä yksin sen teit. Sinun ansiosi se on,sinun syysi. — Sinä toit onnen, sinä toit tuskan.
...