E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Irmari Rantamala [Algot Untola]
Helsingissä,Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,1909.
A. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.
"Syntikin on ase Jumalan kädessä."
Mutta kotiportilta kääntyi polku.
Mihin voisin minä paeta elämän hampaita?…
Aave kulki erämaassa.
Se oli Harhama, joka kulki jalkaisin kaukaisen korpikylän tietä.Ryppy otsalla osotti, että kulkijan mieli oli synkempi, kuinkulkemansa syksyinen korpi. Tummat kuuset seisoivat tienvarrellakysyvinä, kun tämä outo kulki ohi. Orava pudotti käpälistänsäpunaisen kävyn hänet nähdessään ja katseli häntä pehmeältähavunoksalta, silmät suurina. Pajupensaasta pyrähti hämmästynyt lintukoivun hienolle oksalle. Oksa heilahti ja keinuen visersi lintukulkijalle tervehdyksen:
— "Tvii… ir!"
— "Tvir… tvir… tvii-ir", — vastasi pihlajan marjaisella oksallakiikkuva lintu puolisonsa lauluun.
Päivä paistoi, havu tuoksui. Hiekotettu tie narskui kulkijanaskelista ja varjo kulki hänen vierellänsä.
* * * * *
Oli se vuodenaika, jolloin marjat kypsyvät pihlajassa ja kävytkuusessa. Oli tyyni, päivänpaisteinen päivä.
Paikka oli pari peninkulmaa Turun—Toijalan radalta pohjoiseen päin.
Metsän laidassa oli ruskea, autio Valkamala-niminen asunto. Seoli Harhaman uusi koti, johon hän nyt saapui ensi kertaa. Talonkartanolla punottivat marjatertut pihlajassa. Orava nukkuirauhallisena pesässänsä ja näki unta kypsistä pähkinöistä japunaisista kuusenkävyistä. Tammen oksalla istui yksinäinen lintu.Pihlaja punotti, pähkinäpuu koreili raakaleissa ja lähde lorisikaivonkannen alla.
Mutta aidanseipäässä hyppeli levoton harakka…
Jo oli karjan kotiatuloaika, kun Harhama lähestyi kotinsa porttia.Valkea koivikko katseli lehteä väräyttämättä hänen tuloansa. Tammenoksalta pyrähti häiritty lintu lentoon. Orava heräsi makeasta unestaja tammesta putosi pari kellastunutta lehteä.
Jo kääntyi tulija portille… Harakka hyppeli seipäissä yhälevottomampana…
Jo tarttui hän portin säppiin, päässä elämän tulikukkainen seppele,ohimot koristettuina sen tulikuumilla kukilla… Hän oli kotiinsatulossa…
Mutta portilla odotti keski-ikäinen, outo nainen. Tukka oli musta jasilmät siniset. Kaksi palmikkoa, jotka tukan hoidon tähden olivataletut otsalta, aivan hiusrajasta, hiukkasen ulkonevat posket japieni pystynenä antoivat hänen ulkomuodolleen perin suomalaisenilmeen, jota korkeahko otsa kaunisti. Harhama luuli häntä jonkunkansakoulunopettajan vaimoksi. Tervehtimättä kääntyi hän tieltäportille ja yritti jo avata sitä, kun nainen puhutteli häntäystävällisesti, kysyvästi:
— "Olette varmaankin herra Harhama?"
— "Kyllä", — vastasi tulija, nostaen lakkiansa. "Tulen yksin, ilmanmatkatavaroita, asuntoni on autio ja kuulin, että on vaikea saadaruokaa ja yösijaa läheisistä taloista."
— "Niinkö!" — huudahti nainen. Ja huudettuaan jotainpaljasjalkaiselle, noin seitsen-vuotiaalle tytöllensä, joka oli hänenmuassansa, lisäsi hän:
— "Tulkaa, minä vien teidät… Ja jos eivät muut anna, niin kylläminä sitten!"
Viimeiset kolme sanaa lausui hän semmoisella äänenpainolla, jokaantoi hänen äänellensä miesmä