Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Konrad Lehtimäki
Kuopiossa,Savon Kansan kirjapaino,1921.
Marttyyrit
Julma äiti
Oliko se väärin?
Kotitarkastus
Tuomittu
Murhaaja
Taistelija
Itsemurha
He kulkivat kuolemaan…
He kulkivat kädet selän taakse sidottuina, astuivat epätasaisestieri jalkaa nopein, hermostunein askelin — astuivat harmaana,kolkkona joukkona. Eräät tuijottivat eteensä tylsin, jähmettyneinkatsein kuin unissakävijät tai pelästyksen lamauttamat, toistenkasvoilla kuvastui synkkä epätoivo ja tuska; jotkut koettivat näyttäävälinpitämättömiltä, pelottomilta, puristaen yhteen vapisevathuulensa ja eräs vilkuili yhtämittaa ympärilleen kuin aikoen paeta.Mutta muutamat astuivat pää pystyssä, ylpeinä ja uhmaavina, heidänkalpeat huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut ja heidän silmistäänsalamoi tulinen, sammumaton viha… Useat vapisivat ja kaikki olivatkalpeita, sillä heidät oli juuri tuotu pimeistä, kosteista kopeistaja tiesivät heti kuolevansa — ehkä myös vilusta, sillä aamu olikylmä ja heillä oli yllään vaan ohuet, ruskeat sotilastakit, joistaolkalaput oli revitty…
He kulkivat sotamiesten ympäröiminä — sotamiesten, jotka näyttivät— vaikka heillä olikin kädet vapaana ja kivärit olalla — vieläkurjemmilta kuin vangit. Heidän joukossaan ei yksikään näyttänytrauhalliselta. Kaikkialla näkyi kauhistuneita, kalpeita kasvoja,joiden silmät olivat kuin sammuneet, huulet vapisivat tuskastaja otsilta valuivat hikipisarat. Toiset tuijottivat tylsällähämmästyksellä tai välinpitämättömästi eteensä tai pälyilivätympärilleen pelokkaina, arkoina ja luihuina kuin pahantekijät…Heidän liikkeensä olivat hermostuneita, eivätkä he astuneet tahdissakuin sotilaat, vaan eri jalkaa, rivit epäjärjestyksessä niinkuinvangitutkin; mutta sitä ei heidän komentajansa nuori luutnanttinäyttänyt huomaavan: hän käveli joukon sivulla velttona jaryhdittömänä kuin juopunut ja hänen alaspainuneilla kuolonkalpeillakasvoillaan kuvastui sellainen epätoivo kuin olisi häntä itseäänkuletettu ammuttavaksi. Äkkiä kajahti laulu! Ensin värisivät äänetepävarmoina eikä tahtikaan ollut moitteeton, mutta pian yhtyivätsiihen kaikki vangit, se paisui nopeasti kuin lähenevän pyörremyrskynpauhina ja siinä kuvastui synkkä suru, viha ja uhka.
Ankarat viimat ne yllämme soivat, hirmua, kauhua haastavat ne, — Sortoa syöksevät synkeät voimat kuolohon meitäkin vaativat he…
Upseeri vavahti kuin olisi häntä pistetty tikarilla ja pyöreistä,sinisistä silmistään kajasti jähmettynyt, hurja kauhistus… Hänenkasvonsa vääntyivät aivankuin jok'ainoa sana sattuisi nuolena häneen,hän olisi tahtonut paeta tuota laulua, joka vastustamattomanaukkosena vyöryi yli peilikirkkaan merenpinnan kaukaisille saarille,heräävään kaupunkiin, koko maailmaan. Mutta ukkosena vyöryityyneeseen aamuilmaan:
Kaatuu ken taistossa aattehen suuren sankarimaine sen säilyvi ain'. Voittojen hymniä laulettaessa kaikuvi huulilta miljoonain…
Laulajiin vaikutti laulu järkyttävällä voimalla. Nuo sanat tuntuivatkajahtavan kuin jäähyväisiksi heille entisyyden kaameasta pimeydestäja riemukkaana tervehdyksenä tulevaisuudesta ja samalla olivat neheidänkin jäähyväisensä. Se oli jotain niin oudon suuremmoista,että lähenevä kuolema ei enää pelottanut. He tunsivat uuden,tuntemattom