Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Kristofer Janson
Norjan kielestä suomentanut E. [Elisabeth Löfgren]
Helsingissä,Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,1879.
Oletko kuullut puhuttavan Gunnar Haugen'ista? Taikka hänen tyttärestäänLiv'istä, jolla oli nuo punaiset nauhat palmikoissa, hänestä, joka ainaistui isänsä vieressä kirkossa eikä voinut ymmärtää, miksi kyyneleettulivat ukon silmiin kun hän saarnaa kuunteli. Tule, käy istumaan jaminä kerron sinulle yhtä ja toista näistä molemmista.
He sopivat yhteen, kuin koski ja virta, kuin meri ja järvi, kuin tummavarjo sinisellä taivaalla, nämä kaksi — Gunnar ja Liv. Gunnar oliko'okas ja totinen kuin kuusi tunturilla, kova kuin se kallio, jonkajuurella maa-tilkkunsa oli, synkkä, kuin korpi syys-yöllä. Liv olihoikka ja hieno, kuin nuori koivu, kaunis, kuin kukkanen ruohikossa,ja vaaleva, kuin tuoksuva kesä-ilta. Gunnar oli leveähartioinen,korkea-otsainen, hänellä oli pitkä tumma tukka ja tummat silmät. Livoli kultatukkainen ja hänellä oli siniset kirkkaat silmät, jotkaluottamuksella ja viattomuudella katsoivat maailmaa. Missä vaan hänkulki ujona ja hiljaisna, päivänpaiste häntä seurasi.
Ei kukaan seudussa tuntenut Gunnar'ia, ei kukaan tietänyt ken hän oli,mistä hän oli tullut. Kymmenen vuotta sitten oli hän ensikerranilmautunut; hän oli silloin ostanut maatilkun tunturin juurella ja elinyt kaukana ihmisistä itsensä ja ajatustensa kanssa. Mitä laatua nämäajatukset olivat ei ollut helppo arvata, mutta yhtä ja toistamietittiin ja seudun asukkaat pelkäsivät tuota pitkää, synkkäämiestä, joka jok'ainoana sunnuntaina tuli kirkkoon, taluttaentytärtänsä, pientä Liviä, ja meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullut,Jumalanpalveluksen päätyttyä. Yksi ja toinen silloin sääli Liv parkaa,joka päivät päätänsä sai kulkea Haugen'issa ulos ja sisään ja asuskellatuon äänettömän ihmisen kanssa. Mutta nähdessään tytön tepsuttelevanisän rinnalla sunnuntaisin ja katsoessaan hänen lempeään kirkkaasensilmäänsä, ei voinut kukaan kuitenkaan uskoa että mikään varjo vieläoli hänen sieluansa pimentänyt. Moni olisi kyllä ollut uteliastietämään ja kuulemaan kuinka siellä ylhäällä elettiin, vaan ei kukaanuskaltanut puhutella Gunnaria, eikä tämä suinkaan vaivannut ketäänjutuillansa. Kolkot kasvot ja rypistetyt kulmat eivät juuri sanoneetettä kaikki sisäpuolella oli valoista ja puhdasta, mutta ei löytynytsentään kukaan, joka olisi voinut puhua pahaa Gunnarista tai osoittaenjotakin huonoa sanoa: "sen Gunnar Haugen on tehnyt". Gunnar järjesti jahallitsi hyvästi mitä vähäistä hänellä oli eivätkä ihmiset koskaanolleet nähneet hänen ottavan ryyppyä tai olutpulloa, eivätkä koskaanolleet kuulleet hänen kiroovan, eikä nauravan, eikä pahaa sanaalausuvan; sillä Gunnar kuului "heränneiden", joukkoon, ja Raamattu olikai se, joka hänet paraiten tunsi.
Haugen, jossa Gunnar asui, oli kurja maatila. Se oli jyrkän tunturinjuurella, joka heitti sen yli varjon, yhtä synkeän, kuin mies itse. Maaoli huono, mutta antoi kuitenkin niin paljon että hän taisi elättäämuutamia elukoita ja tehdä pari matkaa kaupunkiin; ja sitä paitsihänellä oli pieniä maapalstoja nauriita ja muita sellaisia kasviakasvamassa, jotta hyvinä vuosina hänelle jäi vähän ylikin.
Mutta hiljaista ja rauhaista Haugen'issa oli, hiljaisuutta ja rauhaaGunnar juuri etsi. Ihmisiä hän ei nähnyt, vaan hänellä oli itsessääntarpeeksi paljon, aurinkoa hän ei nähnyt, mutta hänellä oli Liv. Hänoli auringon säteenä huoneessa. Hän hyppeli, hän juoksi sisään ja ulos,hän askaroi, hän laul