E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1913.
1. Itseään etsivä vanhus.
2. Jöns Maununpojan urotyö.
3. Päivätyön päättyessä.
4. Vallanpitäjä.
5. Sukuhaaransa viimeinen.
6. Hakkapeliitat.
7. Kaupunkitulijainen.
8. Karoliinin korvapuusti.
9. Neljäntoista sadan retki.
10. Viimeiseen mieheen.
11. Häviön jälkeen.
12. Revontulten alla.
13. Poloinen papintytär.
14. Kukin kohdaltansa.
15. Kotiin!
16. Viimeinen koetus.
Oli oikea lokakuun iltapäivä vuonna 1450. Harmaana rykelmänä ja sateentummentamin lautakatoin kohosivat Tuulensuunlahden rannalla noinviitisen vuotta sitten valmistuneet Naantalin luostarin rakennukset.Munkkien puutarhaa ympäröivä muuri ei ollut vielä täysin valmis ja sentakaa näkyi rakennusten välistä muutamia kellastuneita lehtipuita.Muurinrakentajat olivat vetäytyneet sateensuojaan eikä luostarinlähistöllä näkynyt yhtään elävätä olentoa.
Jo lähes tunnin ajan oli piispa-vanhus kävellyt huoneessaanedestakaisin ja joka kerta kun hän pysähtyi luostarin puoleisen ikkunaneteen, näki hän tuon saman, syksyisen ja lohduttoman taulun edessään.
Kun hän väliin teki poikkeuksen kävelylinjaltaan ja seisahtui hetkeksitoisen, Lemunselälle antavan ikkunan ääreen, aukeni hänen eteensävieläkin apeampi näköala. Vesihöyryjen täyttämä taivas ja samanvärinenmeri olivat kuin samaksi sumuharmaaksi kaaokseksi yhtyneet. Vettyneinäja turvattomina uiskentelivat sen keskellä pienet luodot. Äsken olilahden suulla näkynyt kalastaja verkkoaan nostamassa, mutta nyt olisekin vetääntynyt matalaan tölliinsä Kailon saarella.
Vanhuksen pehmeät kartuaanikengät eivät synnyttäneet kävellessä mitäänääntä. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sateen ropina ja se vähäinensihinä, jonka seinään pöydän kohdalle kiinnitetty tiimalasi sai aikaan.
Palattuaan keväällä Ruotsista, jossa hän yhdeksästäkymmenestä kolmestaikävuodestaan huolimatta oli vielä ottanut osaa valtaneuvostonkokouksiin sekä rauhanneuvotteluihin Tanskan kanssa, oli Maunu Tavastjuhlallisesti eronnut piispanvirastaan. Kolme kuukautta oli hän nytmelkein täydessä yksinäisyydessä viettänyt täällä pienessä talossaan,jonka hän oli rakennuttanut niemekkeelle vastapäätä luostaria. Hänenainoana toverinaan oli iäkäs, puolikuuro palvelijatar, joka äänetönnäaskaroitsi keittiössä.
Huone hämärtyi yhä enemmän ja vanhus jatkoi kävelyään. Hänen kookasja muinoin niin voimakas vartalonsa oli rapistunut ja ikäänkuinkokoon painunut. Kasvot olivat syvien ryppyjen uurtamat, parta jamustan kalotin alta näkyvä tukka lumivalkoiset. Mutta viisaat jalempeät silmät olivat vielä kirkkaat ja todistivat, etteivät hänenhengenvoimansa olleet kuihtuneet yhtä rintaa ruumiin kanssa.
Pöydällä oli raskas, hopeasilainen Vulgata avattuna SalomoninSaarnaajan kohdalta. Vanhus oli ennen kävelemään ryhtymistään lukenutsiitä pienen palasen ja toisti nyt hiljaa mielessään: "Minä saarnaajaolin Israelin kuningas Jerusalemissa. Ja minun sydämeni pyysi etsiäja viisaasti tutkia kaikkea, mitä taivaan alla tapahtuu. Senkaltaisenviheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten lapsille, että he siinäitseänsä vaivaisivat. Minä katsoin kaikkia töitä kuin auringon allatehdään, ja katso, se oli kaikki turhuus ja hengen vaiva."
"Turhuus ja hengen vaiva", toisti hän he