E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Werner Söderström, Porvoo, 1892.
Vanha kyläkoulumestari sen ensin pani liikkeelle, sen jutun, ettäsalvumies Laivurisen poika on teräväpäisin kaikista kylän pojista. Kunukko Laivurinen sai tuon tietää, kysyi hän asiaa vielä varmuuden vuoksiitse koulumestarilta, ja tämä tunnusti todella niin sanoneensa. Siitäpitäen isä sitä jutteli kylässä, missä milloinkin oli työssä. Jaihmiset rupesivat erityisen uteliaina tarkastelemaan Laivurisen Eeroa,onko pojassa mitään erinomaista teräväpäisyyttä. Kyllähän hänessävarmaan oli jotain toisenlaista kuin muissa paimenissa, sillävähitellen tuli pysyväksi sananparreksi, että Eero on hyvinteräväpäinen poika.
Pidettiin aivan luonnollisena asiana — ja siitä puhuttiin melkeinliiankin usein —, että jos vain isä Laivurisella olisi varoja, niinpitäisi panna poika kouluun ja tehdä siitä pappi. Mutta yhtäluonnollinen asia oli sekin, että poika jää perintöammattiinsa, silläisällä ei ollut ensinkään varoja liikenemään sellaiseen.
Poika rupesi lähentelemään kahtakymmentä ja yhä selvemmin ymmärtämään,mitä ihmiset puhuivat hänestä. Hän ajatteli usein sitä. Ja mitäuseammin ajatteli, sitä raskaammalta alkoi kirves tuntua, savi käviojanpohjassa yhä vaivalloisemmaksi nostaa: hän ajatteli, ajatteli yhäkiinteämmin mitä ihmiset puhuivat.
Hän oli muuten kyllä hyvin siivo poika, ja maksettiin hänelle hyviärenginpalkkoja. Mutta nyt hän rupesi kuvittelemaan, ettei Jumala olehäntä rengiksi luonut.
Ajatukset kirkonpöntöstä oli hän jo aikoja sitten jättänyt, muttasiellä oli nyt toinen, nimittäin kansakoulunopettajan kateederi; seistui ajatuksissa kuin painajainen.
Vihdoin se puhkesi ilmi. Hän uskoi sen kenelle hyvänsä, joka vainkuulla tahtoi, ja lisäsi aina: "Kun olisi vain rahaa, niin…"
Tästä ruvettiin puhumaan, ja Eeron lahjat näyttivät todella yhä enemmänerikoisilta, niin että miehet, hyvät kylänmiehet, rupesivatajattelemaan sitä synniksi, jos tällaisten lahjain pitää kulua puidenhakkuussa ja ojankaivussa.
Siitä tuli vihdoin täysi tosi. Hyväntahtoiset isännät lupasivat mikärahaa, mikä takausta. Eero valmistautui jonkun johdollapääsytutkintoon. Hän meni Jyväskylään, pyrki seminaariin ja pääsi.
Sitten meni kaikki jo itsestään. Paljonlaisesti häneltä koulussa kului,sillä luonnostaan haluten olla eturivin miehenä katsoi hän ehdottomaksipakoksi elää mukana. Rahaa ne maksoivat vaatteet, pikku tuutingit y.m.Rahan lähteet tahtoivat ehtyä, ja joskus oli tosi pulakin. Mutta niistäsuoriutui väliin toisella, väliin toisella tavalla, niin että häntavallisen ajan kuluttua jätti seminaarin selkänsä taakse tuoden sieltäparemmanpuoleiset arvosanat taskussaan.
Onni potkaisi häntä vieläkin. Hän sai samana suvena paikan N——nkansakoulussa. Palkkaa tosin ei ollut kuin 900 markkaa ja siihenlisäksi niitä näitä luonnossa. Mutta Eero otti sen kuitenkin vastaan,kun oli kerta hakenut, ja meni sinne. Olihan siinäkin palkkaa aluksi.Hän laski, että hyvässä kädessä hän maksaa siitäkin velkansa kuudessa,seitsemässä vuodessa. Sydän hehkui silloin onnesta ja ilosta. Kukapa,hän ajatteli, viisi vuotta takaperin, kun raakana työjusuna ojaakaivoin tahi metsässä puita kaadoin, kukapa olisi ajatellut, että näinpian olen valmis opettaja ja jo ainakin kahdeksan vuoden kuluttuavelaton mies!
Jumala oli suonut onnea Laivurisen Eeron matkaan, niin sanoi Eero itseja niin sanoivat kotikyläläiset.
Sitten vielä: kun on elämänhalua hehkuva nuorimies, kun on melkeintuhanteen