E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Romaani, merkkiteos
Kirj.
Otava, Helsinki, 1917.
Nimilehdellä olen sanan "Kertomus" muuttanut sanoiksi "Romaani,merkkiteos". Voitte sen korjata semmoiseksi kuin haluatte, esim.lyhentämällä, jos se "merkkiteos" tuntuu tarpeettomalta ilmoitukselta,kun kaikki muutenkin lienevät siinä suhteessa yhtä mieltä minun itsenikanssa ja kun kiitoksen kuuluu pitävän seistä vasta lopussa, niinepäkäytännöllistä kuin se järjestys onkin.
Kunnioittaen
Nykäsen talo oli Suomen tyypillisimpiä taloja. Kun matkustaja lähestyisitä Rytövaarasta päin kesäiseen aikaan, ilmestyi tuo talo viimeiseentienmutkaan päästyä lihavien lehtojen keskeltä ja pikku vaarojenvälistä supisuomalaisena, harmaat, maalaamattomat rakennukset joskaaneivät aivan ränsistyneinä, niin kuitenkin jo pitkän iän harmaa leimahartioilla. Mäkirinteiset, pienoiset pellot, monen miespolvenkorjailemat pisteaidat ja sauna ja riihi, jotka elonkorjuun aikoinapurkivat harmaata savuansa tyyneen kesäiseen ilmaan rauhallisina kuinkaksi aikansa kuluksi tupruttelevaa vanhaa neitsytsisarusta, — kaikkise, asustuneena siihen lihavahkojen pihapuiden rauhaan, oli kuin noidensauna- ja riihisavujen kautta elon ja elämän saaneen Suomen kuva, kuvajosta, ollakseen täydellinen, ei puuttunut mitään, edellyttäen ettätalon emäntä, Kainostiina, ei ollut unohtanut pistää pitkävartistauuniluutaa tuvan ovipieleen pystyyn, luuta ylöspäin, ja ripustaalauvantaisin pihamaalle kuivamaan ja tuuleentumaan joko hamettaan taisitten talon ainoaa riepumattoa.
Mutta ennen kaikkea pisti tulijan silmiin sittenkin miltei aina talonsarappusilla seisova talon ainoa perillinen ja nyt, isänsä kuoltua, josen isäntä, neljännellä vuodella oleva pikku Nyke eli Mestari Nyke,kuten häntä yleensä nimitettiin. Hän seisoksi siinä rappusillatietoisena, ikäänkuin äkeänä ja pulleana koko maailmalle, seisoksiisävainajan iso, vanha lierihattu syvällä päässä ja seurana ainainentoverinsa, pikkuinen penikkamainen narttukoira Sissu, joka oli hänelleyhtä uskollinen ja altis kuin hän siihen kiintynyt.
Niinpä tänäänkin. Oli poutainen, tyynentyyni päivä. Nyt ei tosin ollutlauvantaipäivä, eikä pihamaalla siis riippunut hametta eikäriepumattoakaan, mutta uutisriihi lämpisi, rauhallisena nousi sen savu,maton ja hameen asemesta riippuivat pihamaan nuoralla Nyken housut, jaNyke seisoi rappusilla tavallistakin mahtavampana ja äkeämpänä, kuntienmutkasta alkoi taloa lähestyä Havukan Taavetti, vanhahko äijä,selässä iso virsukimppu. Hän oli virsumestari, käveli teoksiaankauppaamassa ja niillä retkillänsä välitoimikseen puuhaili puhemiehenä,naitteli leskiä ja semmoisia neitoja, jotka eivät olleet omallasuloudellaan, ilman puhemiehen apua, onnistuneet pääsemään etäältäkatsoen aina ihanaan avio-onneen. Hänkin huomasi oitis tuon talonsarappusilla nyt niin vihastuneena seisovan pikku isännän.
Mutta ei hän siitä näystä sen enempää välittänyt, Seisköön. Ukko jatkoirauhallisena lähenemistänsä.
Sillä pikku Nykellä olikin nyt erikoisempi syy vihaan ja ynseyteen.Kuten sanottu riippuivat nuoralla kuivamassa hänen housunsa. Ne olivathänen ensimmäisensä. Vasta tänä aamuna hän oli saanut ensi kertaa nuomiehenmerkit jalkaansa, ja oitis oli hänelle sattunut herttainenvahinko: hän oli liannut nuo samaiset housunsa, miehenmerkkinsä,sanoisinko lippunsa. Se oli ollut vain semmoinen viaton