E-text prepared by Tapio Riikonen
Kertomus nykyajan oloista
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1891.
Pura oli syntynyt etelämmässä osaa Suomea ja joutunut jo vallan nuorena"nokipojaksi" muutamaan Helsingin konepajaan. Isätön lapsi hän oli jaäitinsäkin jo nuorena menettänyt. Ihmisten puheista tiesi hän isästäänsen verran, että se oli ollut joku herra. Konepajassa oli häntaidossaan varttunut, tullut viilariksi ja ansaitsi jo parinkymmenenvuotisena neljäkin markkaa päivältä.
Juoppous on tehtaantyömiesten suurin pahe, mutta hän jo nuorena tunsivaistomaista inhoa viinaan, ja kun hän tuli vanhemmaksi ja oppilukemaan sanomalehtiä, sukeutui hänen vaistonsa täydeksi tunnoksiviinan turmiollisuudesta.
Ei raittiusaatekaan ollut isosti pukeutunut käytäntööntehtaantyömiesten kesken, vaikka moni kyllä pennitönnä kohmeloissaankiroili viimeistä juontireissuaan, vaan pilkkana pidettiin se mies,mikä ei viikon takaa — ja keskelläkin, jos oli mistä ryypätä —ryypännyt, ryypännyt viikon ansioitaan.
Monesti kuohuili kiivaimmin veri Puran nuorissa suonissa, kun kumppanitilkkuilivat hänelle ja pilkkasivat häntä maitosuuksi jos muuksikin,mutta hän koetti hillitä itseään. Vaan kerran tuli kiivas ottelu.Konepajaan oli muuan nokipoika noutanut viinaa "vanhoille" miehille, jaitse työnjohtaja, joka oli tehtaanomistajan serkku, oli ensimmäisenäosamiehenä. Kun miehet olivat aikansa lippineet viinaa, vieläpämaistauttaneet pojillakin, mieli paha sisu yltymään ja ryhdyttiinpäjoukolla pilkkaamaan Puraa. Varsinkin työnjohtaja oli kiihkossaan Puraapilkkaamaan. Mutta kun hän äännetönnä kuunteli hänen sammaltelevankielensä kiistaa, suututti se juopunutta ja hän lopuksi viskasi viimetilkat astiasta Puran silmille. Puran kasvot vavahtivat, huuletpainuivat lujasti yhteen, synkkä välke tuli silmiin ja tuossa paikassaoli hän työnjohtajan kimpussa. Hän löi, löi, jotta huone vastaili, jalyhyt, kynttyräinen työnjohtaja lenteli kuin kinnas Puran käsissä.
Muut eivät uskaltaneet mennä väliin, vaan Pura sai vihan vimmassaanpieksää mielin määrin työnjohtajaa.
Yht'äkkiä hän herkeni, lähti pois työhuoneesta ja meni asuntoonsa. Hänheittäytyi pöytää vasten ja — itki. Kuumina valuivat kyynelkarpalotparinkolmatta vuotisen nuoren miehen kasvoilla, ja nokijuovia risteilihänen poskillaan. Nyt hänelle vasta selkeni, mitä hän oli tehnyt. Kokoruumiin läpi kävi outo vavistus, ja sydän löi hitaasti, mutta kovasti.
Hetken aikaa mietittyään nousi hän ylös, pyhki vetistyneet silmänsä jalähti takaisin tehtaaseen. Hän meni suoraan työnjohtajan luo, joka olijo jotenkin selvä. Tappelu oli saanut hänet järkiinsä. Pahoja mustelmiaoli hänen kasvoissaan, ja oikea käsi oli tukossa.
Hän juuri uhkaili ja kiroili muille miehille Puraa, mitä hän sillenäyttää, kun Pura tuli huoneeseen. Hän purki suustaan puolinaisiasanoja ja kiivauksissaan porasi, jotta sylki suusta ulos pärskyi. Jahänen harmaat, kohmeloiset, äsken toljottavat silmänsä liikkuivattuikeasti ja elävästi.
Puraa hävetti katsoa ruhtomaansa miestä. Nuo mustelmat olivat hänennyrkkinsä jälkiä, ja tuo verinen naarma nenän vasemmalla puolella olihänen pitkien kynsiensä työtä!
— Tuolla se saatana tulee! Muista, sinä kirottu pentu, että tämä tuleesinulle kalliiksi, karjasi työnjohtaja ja irvisteli, kun ei voinutnyrkkiänsä liikuttaa.
Aristellen astui Pura lähemmäksi.
— Minä tulin pyytämään mestarilta rikostani anteeksi