Kuvaus keväältä 1899
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström,1900.
Hevonen seisahtui talon eteen, herra hypähti rattailta, maksoi ja astuiparilla askeleella ylös portaat.
Iida seisoi ikkunassa ja näki hänet aivan hyvin, mutta hän vetäytyikiireesti pois, juoksi viereiseen huoneeseen, ja kun kello soi, oli häntyössä, ompeli niin ahkerasti, että näytti siltä kuin vasta vieraanaskeleet olisivat hänet herättäneet.
— Maisteri Airanen, todellako! Tervetuloa. Olkaa niin hyvä ja istukaa.
Näettekö, tämä tulee teidän arpajaisiinne. Eikö se ole kaunis!
Eihän maisteri voinut sitä tarpeeksi ylistää. Se oli pöytäliina.
Verka oli pehmeän vihreää, ei heleää, mutta ei myöskään liian tummaa.
Tilattu Käsityönystäviltä, taiteilijan piirustuksen mukaan ja heidän
ompeluseuransa ompelema.
Nuori neiti, joka sitä piteli vieraan silmien edessä, oli hänkin sangensoma. Maisteri katseli tyttöä yhtä paljon kuin liinaa, ja tyttö senkyllä tunsi. Hän olisi suonut voivansa pysyä punastumatta, mutta eimahtanut sille mitään, että veri yhä polttavampana nousi kasvoille.Vihdoin ei ollut muuta neuvoa kuin viskata koko arpajaisvoittokäsistään ja keksiä jotakin sanottavaa. Kahvia heillä oikeastaan jooli juotu, mutta hän kysäisi, vierastaan silmiin katsomatta, saisikotarjota kahvia.
Hänen hetkiseksi kadotessaan kyökkiin jäi maisteri yksin.
Mielihyvällä katseli hän ympärilleen. Koti oli todella hauska. Kaikkityylikästä ja siistiä. Perhe olikin varakas — ei suinkaan silti, ettävarakkaissa kodeissa aina oli aistikasta, jumala paratkoon! RouvaStrömmer oli muutamia vuosia sitten myynyt maatilansa ja muuttanutHelsinkiin. Olihan se luonnollista, sillä tyttäret olivat silloinkouluiässä. Tämä Iida neiti oli nyt parhaimmillaan. Iloinen, pirteä,osasi pukeutua, ei ollut liian arvokas eikä lyhytnokkainen. Joskuspunastui ja arkaili ja kävi vieraampien seurassa hämilleen. Mutta seepäilemättä tapahtui tottumattomuudesta ja sitä paitsi puki häntä.
— No, neiti Strömmer, joko olette päättänyt, lähdettekö kesäksiulkomaille?
Iida seisahtui sohvapöydän eteen ja alkoi tehdä siihen tilaakahvitarjotinta varten. Hänellä oli heleä, puhdas iho, pehmeä, ruskeatukka, ruskeat silmät, jotka aina näyttivät vähän kosteilta, jahiukan liian suuri suu. Kasvot olivat kapeat, säännölliset ja ilmeniissä miellyttävä. Otsan ympärillä, joka oli paljas, liehui hentoja,kiharaisia hiussuortuvia, joista ei voinut tietää, olivatko netahallaan heitetyt liehumaan vai olivatko ne vahingossa irtaantuneet.Hän oli tummansinisessä, yksinkertaisessa puvussa. Kaulassa oli valkea,kovaksi tärkätty kaulus ja tulipunainen kravatti.
— En, se ei vielä ole varma.
— Miksi te huokaatte tuota sanoessanne!
— Onhan inhoittavaa, kun ei tiedä mitä tehdä. Tekisi mieli laulujuhlaanja luokkakokoukseen ja ulkomaille ja…
Airanen hymähti.
— Ja noitten eri mahdollisuuksien välillä te horjutte! Ja minä jokaaina luulin, ettette ollut mikään tavallinen pyhäkoulunopettaja taijatko-opistolainen…
— Kuinka niin? En iässäni ole opettanut pyhäkoulussa enkä ikinä aiojatko-opistoon…
— Hauska kuulla. Minä jo pelkäsin…
Iida ei oikein tietänyt loukkaantuako vai ollako hyvillään. Hän rupesinauramaan.
— Pelkäättekö, että pyhäkoulussa antaisin kovin huonoa esimerkkiä tai