Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Holger Drachmann
Suomentanut ["To Skud"] E. [Elisabeth Löfgren]
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.
Suurelta maantieltä eli postitieltä kääntyi tiehaara länteen päin,kankaan yli viljellyille maille merenrannikolla. Suuria niittymaitalevisi molemmille puolille kuin paisunut virta, ja nuo vihertävätaallot valuivat paikottain taivaan kanssa yhteen. Haaratie loppui missäniittymaa alkoi, ei nimittäin ollut syytä sen jatkamiseen. Siellä olimuutamia taloja, puutarhoja sen verran kuin raivoisa länsituuli salli;matalia ulkohuoneita; korkeita heinäkasoja; siellä oli joki eli leveäoja, hajoavainen porrassilta, joka vei vanhalle linnalle. Vielä taisinähdä missä saarto-kaivannot olivat olleet ja missä vallien jäännöksetolivat. Jos katsoja oli varustettu hyvällä mielikuvituksella taisi hänehkä myöskin tuosta hävinneestä herras-linnasta punaisella muurillamuodostaa itselleen kaksi kulmatornia, koira-koppelin, linnakaivon,hedelmätarhan, joka viimeinen varsinkin näyttää niin runollisellehyvissä runoelmissa tai taulukankaalla. Mutta hedelmä-tarha olikinsiinä vielä; vieläpä ikivanhoja ruosteen-karvaisia runkojakin, jotkaeivät kantaneet hedelmiä, tuskin lehtiäkään, vaan kuitenkin olivatjääneet paikoilleen, syystä että "kartanon" nykyinen omistajaylimalkain antoi kaiken seisoa ja kasvaa miten vaan taisi. Toisellapuolella linnaa, jos nimittään otaksumme että vanhat omenapuutmääräävät rajan, oli muinainen karja-kartano eli nykyinen "kartano".Kaksi rakennusta siinä nähtävästi oli rakennettu linnan punaisistakivistä, vaan toiset kaksi rakennusta olivat uudemmat. Siinä oliajo-portti korkealla otsipuolella ja muutamilla hajonneillajäännöksillä eräästä herras-vaakunasta. Ulkopuolella etelään päin olipitkä sarja sarapuita, myöskin jotensakin vanhat, ruosteenkarvaiset jatuulen rääkkäämät. Haka, jossa kasvoi pähkinäpuita, oli täälläläheisyydessä. Se ei ollut millään lailla merkillinen, ei tarkoittanuthuvitusta eikä hyötyä; aidan vieressä oli pieni kumpu ja kummullapenkki ja erään kesäpäivän iltapuolella seisoi tässä kaksi nuortaihmistä katselemassa tuota avarata lakeaa.
Näitten nuorten ihmisten oli käynyt niinkuin usein vanhojen javiisaittenkin käy; iltapäivän valaistus, vähitellen laskeva aurinkosinä kirkkaana päivänä oli keskeyttänyt heidän puheensa. Laita on se,että illassa on jotakin hillitsevää, surumielistä, jota ainoastaanhyvin pintapuoliset ihmiset voivat vastustaa. Kieli ei käy puheliaaksikun varjot tummenevat, lintujen laulu vaikenee ja värit itäisellätaivaan-rannalla käyvät harmaiksi kunnes kokonaan häviävät. Nuo kaksituolla pienellä kummulla katselivat äänettöminä, selin aurinkoon päin,kuinka puna-sinervät varjot vanhoista, kuluneista puista kävivät yhäpitemmiksi tasaisilla niityillä. He näkivät kuinka värit yhäsinertyivät ja harmaantuivat kaakossa; he näkivät niitty-maan jakankaan sulaavan yhteen hämärässä, näkivät mättäiden muuttuvantuhkan-värisiksi vuorisiksi, näkivät puuttoman seudun ihanpaljastettuna. Ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta nostivat hepäätänsä taivasta kohti ja tuijoittivat tuohon mahtavaan holviin.Jok'ainoa kirjava elähyttävä freski [kallio-maalaus, katto- taiseinä-maalaus] oli hävinnyt holvista, se oli tumma, sinertävän harmaaja kaikki näytti sen kautta vielä enemmän yksitoikkoiselle, muttamyöskin vielä avarammalle, melkein tuskallisen rajattomalle. Nytkääntyivät he penkillä ja katselivat aurinkoa. Se oli likellä taivaanrantaa ja lähetti ulos kultaisen valovirran pitkäkkään pilv