Produced by Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja1917.
Oy Kuopion Uusi Kirjapaino.
Yks' ainut polku Turman taloon vie.
Mi kohtalosi, mies, sun siellä lie.
Oli päivän aamupuoli, ilmassa vielä tuoreutta, kevään rikkainta tuntua.Turman talon vankka pihapuu syöksi pujoa latvaansa uhmaten taivastakohti, ja vaikka sen lehtevillä oksilla ripisi kevään iloinen valoeloisana kuin iloitsevan pääskysparven visertely ja elo, niin se näyttiolevan siitä kuin irrallaan. Se uhosi vain omaa mykkää, synkkäävoimaansa, siinä asumuksen edessä, keskellä pihaa. Oli aivan äänetöntä.Kivijalan kolosta kiiluivat talon mustan kissan silmät.
Ja äkkiä kuului nopea navahdus tuvan seinämästä. Vaaniva kissa syöksiseinää ylös, siepatakseen salvoimella tirskuttavan lintusen. Lintunenpakeni kuin ammuntaa. Pettynyt kissa riippui hetkisen kynsistäänseinässä, silmäili laiskasti, laskeutuako alas. Ei. Se ponnistivoimansa, kiipesi seinää pitkin ylös ullakon aukkoon ja asettuirauhallisesti siihen istumaan. Ei mitään muuta ääntä, yksinäisenmetsätalon eloa.
Ja juuri silloin astui talon isäntä, Rouni, tuvan ovesta ulos, kirvesolalla, karkea paita rinnusnapista auki. Hän pysähtyi rapuillekotvaseksi, silmissä luja, synkkä katse, katsoi johonkin epämääräiseen,ylimalkaiseen. Voimakkaat jäsenet näyttivät nyt selvemmin kuin ehkäkoskaan ennen uhittelevan jo elettyä lähes kuuttakymmentä ikävuottavastaan, ja oli kuin olisivat hänen kasvojensa päättävät piirteet nytennustaneet tuhoa.
Sillä pitkin kevättä oli talossa hiiviskellyt se huhu, että tämä hänentalonsa julistetaan Luikin kartanon lahjoitusmaiden omaksi, ja juurinyt olivat saapuneet varmemmat viestit. Hän oli kyllä asunut tätäkorpeen raivaamaansa uudistaloa jo lähes neljäkymmentä vuotta, pitänytsitä omanansa, mutta hänellä ei ollut muodollisia oikeuksia — niinsanottiin. Niin se oli Luikki ennenkin ahmaissut tiluksia rajoiltansa,ahnaasti pala palalta ja näillä sen etäisilläkin rajaseuduillavapistiin alati sen uhan edessä. Nyt sen tiedettiin haukkaavantavallista isomman palan, uusina lahjoituksina, tiesi minä. Monet kylätolivat kuuleman mukaan menossa.
Mutta ei Rouni, siinä tupansa rapuilla kaskikirves olalla synkkänäseisoessaan, sitä asiaa erikoisemmin, yksityiskohtaisesti ajatellut.Hänet oli vain vallannut uhma ja voima. Tuvasta lähtiessä oli hänennuori vaimonsa, Viemi, kysynyt, olisiko hänenkin tultava mukaankaskimaalle, mutta hän ei ollut siihen vastannut mitään. He olivatolleet naimisissa vasta vuoden. Nuori vaimo oli tuonut talon koviakokeneelle isännälle kevään elämää kuten kesän kottarainen kankaanyksinäiselle, vanhalle kannolle.
Niin seisoi hän tovin, muisti yhä vaimonsa kysymyksen.
"Tule", äänsi hän nyt lyhyen vastauksensa sinne tupaan, päätänsäkäänsilti sinne kääntämättä ja laskeutui rapulta pihalle. Samaan aikaanilmestyi pihalle tuvan takaa hänen veljensä Mainu, kantamus tuoreitavihdaksia olalla, laski kantamuksensa pihamaalle ja sanoi tulevansametsään kasken kaatoon, ja kun veli ei siihen mitään vastannut, niinhän vihdaksia hieman lajitellen kysäisi siitä Luikin kartanon asiasta:
"Vai huhuavatko ne yhä siitä…?"
"Mitäpä niistä", yritti Rouni sivuuttaa koko asian, mutta pysähtyisiinä, seisten jo uhoavan pihapuun lähettyvillä, painui hetkiseksi kuinmiettimään ja jatkoi:
"Siitä on kohtakorvin neljäkymmentä