Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders
Kirj.
Johannes Linnankoski
1905.
Iltapäivän aurinko oli vieraisilla metsäisen kukkulan rinteellä.Loitommille puiden lomitse kättä pisti tai silmää vilkutti, lähimmätlämpimään syliinsä otti.
Koko rinne riemuitsi.
Suvituuli kertoili tarinoitaan etelän mailta. Kuinka siellä puut ovatkumman pitkät, kuinka metsä katveikas, lämpöä maassa, välkettä puussa,ihmiset tummat kuin varjot, tulta silmän tuikkehessa.
Koko metsä korviaan heristi.
Käki istahti punakukkaisimman kuusen oksalle, punaisimman tertunviereen. »On mitä on», kukahti hän; »mutta ei missään niin rintariemahda eikä sävel heläjä kuin pohjolan keväisessä metsässä!»
Koko kukkula päätään nyökäytti.
Rinteen keskellä kajasti pieni aukea, jossa vaaleanharmaitakuusenrunkoja maassa makasi—sylitysten, päälletysten, äskenkatkaistutpunakukkaiset latvat vielä värähdellen.
Puun rungolla istui nuorukainen.
Hän oli pitkä ja solakka kuin vastakaatamansa kuuset. Hattunsa keinuilikuusen lehvällä ja takkinsa ja liivinsä riippuivat kuivuneessaoksantyngässä. Valkoisen paidan avatusta aukeamasta paistoi ruskea,voimakas rinta ja kyynärpäihin saakka käärityt hihat paljastivat lujat,päivettyneet käsivarret.
Hän istui hiukan etukumarassa ja katseli oikeata käsivarttaan. Koukistisitä ja ojensi taasen, tarkastellen kuinka lihakset paisuivat jajänteet nahkan alla voimakkaasti jännittyivät.
Nuorukainen hymyili.
Hän tarttui vieressään olevan kirveen ponteen. Kohotti sen ilmaansuoralla käsivarrella, piti niin hetkisen ojona ja heilautti lopuksipari kertaa leikiten ilmassa.
Nuorukainen hymyili uudelleen:
»Viisikolmatta niitä jo tuossa makaa, eikä kirves paina vielävähääkään!»
Käki kukahti. Nuorukainen katsoi ylös kukkulan rintaan.
»Kummallinen kevät!» ajatteli hän edelleen. »Ei ikänä ole kuuset niintulipunaisina kukkineet eikä männyt niin ylenmäärin kerkkiä työntäneet,ei koskaan puro niin riemahdellen hypellyt eikä käki niin myötänäänkukkunut. Koko luonto on kuin lumottu. En ihmettelisi vaikka näkisinmetsänväkeä tänään puiden välissä vilkkavan.»
Hän istui hetkisen pää käden varassa.
»Kertovat etteivät ne enää näyttäydy… isoisä oli vielä itse nähnyt.Ovat tulleet aroiksi ja kaihteliaiksi senjälkeen, kun alettiin metsiäraastaa———.»
»Tprui Mansikki, tprui Mustikki, tprui piikain, ilta jo ois!»
Se tuli jostakin kukkulan takaa ja se soi kuin hopeatiuku talvisellametsätiellä.
Nuorukaisen sydän hypähti. Hän ponnahti pystyyn ja kallistihe ääntäkohti. Kuunteli hetkisen henkeään vetämättä, mutta ei kuullut muuta kuinoman sydämensä kiivaan tykinnän.
Nuorukainen astui pari nopeata askelta eteenpäin: »Tuleekohan se tänne,vai—?»
»Tprui Tähdikki, tprui Tiistikki, tprui tyttöin, tulkaa jo pois!»
Se helähti aivan läheltä, kukkulan toiselta puolelta.
»Hän tulee! Hän tulee tänne!»
Nuorukainen riensi muutamia askeleita ylöspä