E-text prepared by Tapio Riikonen
Kohtauksia ranskalais-saksalaisesta sodasta
Kirj.
Suomentanut Felix Borg
Alkuperäinen nimi: Selim Mirza
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1912.
O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
Keväällä ranskalais-saksalaisen sodan aikana preussilaiset piirittivätBelfortia, ja se vapaajoukko, jossa minä ja lapsuudenystäväni Selimolimme jo puolisen vuotta palvelleet, pysytteli heidän selkäpuolellaan,kahakoiden melkein joka päivä, ottaen vangiksi pikalähettejä jaahdistellen muonakuormastoja seuraavia vartiojoukkoja.
Tämä vapaajoukko oli koottu kaikenkarvaisista seikkailijoista,suurimmaksi osaksi ulkolaisista, miehistä, jotka eivät empineet ryhtyämillaisiin väkivaltaisuuksiin tahansa eivätkä antaneet elämälleenmitään arvoa, koska heillä ei ollut mitään kadotettavaa. Alituistentaistelujen raaistuttamia kun olivat, tuntui heistä veren vuodattaminenyhtä mieluisalta kuin petoeläimestä.
Itse sanoimme olevamme ihmispyydystäjiä, vaikka oli vaikea mennäpäättämään, kuka oikeastaan oli pyydystäjä, kuka pyydystettävä, sillämeitäkin ahdistettiin lakkaamatta ja oikeen aito saksalaisellaitsepintaisuudella. Me emme suoneet vihollisillemme hetkenkään rauhaa,mutta eivätpä hekään jättäneet meitä rauhaan, eivät päivin eivätkä öin.Päivisin olimme tavallisesti kätkeytyneinä pensaikkoihin, metsiin taiviinitarhoihin, öisin, etenkin pimeällä ja sateella, läksimmesamoilemaan ympäristöön, hiivimme preussilaisten leiriin saakka, otimmevangiksi vahtisotilaita, ammuimme vartiojoukkoja, väijyimme junia,revimme kiskoja, hävitimme lennätinjohtoja j.n.e.
Ei kukaan, ei edes Gambettan hallitus, tietänyt missä me milloinkinoleksimme, mitä me puuhasimme ja mihin aijoimme ryhtyä. Mitään palkkaaei meillä ollut; me anastimme suurimmaksi osaksi ruokavarammepreussilaisilta ja joimme preussilaisten ulaanien viinaa, vaikkaolimmekin joka puolelta piiritettyjä tai oikeammin kanuuna- japistinmuurin saartamia. Nuotiota emme milloinkaan tehneet; läpimärkinäollessamme annoimme auringon kuivata itsemme; kun pakkanen puri,lämmitimme itseämme ratsupyssyjen tulella.
— Me riipumme kiinni preussilaisissa kuin takkiaiset, — olisotilaillamme tapana sanoa.
Jossakin etäällä oli taisteleva ja pakeneva Ranska, ranskalaisetkaupungit, Ranskan hallitus, sotajoukko, toissilmäinen diktaattori,julistuskirja, kenraalit kullalla kirjailtuine univormuineen,sanomalehdet, sotilassairaalat, muonavarastot mutta kaikki tämä olisadan penikulman päässä. Ympärillämme oli vain preussilaisia,baijerilaisia ja saksilaisia joukkoja.
Toisinaan yritti joku preussilainen kenraali siepata meidät hiljaa javarovasti kiinni, aivan kuin ilkeän paarman. Kun sopiva hetki olitullut, laskeutui käsi äkkiä päällemme — mutta tavoitti ainoastaantyhjää ilmaa: me olimme jo muilla mailla.
Toisinaan työnsimme pistimin tuollaiseen käteen ja raivosta kiljahtaenvedettiin se takaisin.
Alituiset taistelut, ansat ja joka hetki uhkaavat vaarat olivatmiehissämme kehittäneet oikean sudenvaiston. He tarvitsivat tuskinkomentoakaan, he olivat aina varuillaan, aina tarkkaavaisia javarovaisia. Koko aikana, kun heitä vainottiin, eivät he hetkeksikäänlakanneet itse vainoamasta; he olivat oppineet keinon väijyä yötläpeensä henkeään pidättäen ja terävästi tarkaten sille suunnalle,mistä saaliin odotettiin tulevan.
Aina uskaltaen kaikki, olivat he samalla varovaisia kui