Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Santeri Alkio
Werner Söderström, Porvoo, 1888.
Werner Söderströmin kirjapainossa.
Eeva makasi suullansa lattiassa, sätki, potki ja parkui niin hirveästiettä korvia särki.
"Eeva, Eeva! … nouse nyt ylös taas, tai äiti piiskaa."
Äiti puuhasi takan luona eikä tätä sanoessaan katsonutkaan tyttöön.
"Ka, ka kun se saattaa." Isä nauraa kitkutti penkillä ja kyynäspäitäpolviin nojaten katseli nautinnolla tytön sätkimistä.
"Antakaa nyt jo selkään tuolle, kun tuolla lailla huutaa ja potkii,"sanoi vanhin veljeksistä, Iikka ja katseli nurjamielisestivanhempiansa.
Eeva kuuli tuon ja alkoi entistä innokkaammin rääkyä ja potkia.
"No, no … mene nyt jo äiti sitä ylös nostamaan," isä vihdoin sanoi.
Äiti meni ja otti kainaloihin.
"Voi, voi … Eeva kulta, lapsi raukkani, nouse nyt ylös… — Mitä munlintuani kiusataan liiaksi."
Mutta silloin Eeva sätki ja huusi kahta kovemmin, koettaen kaikinvoimin vastustaa äidin nostamis-aikeita.
"Herra Jumala, tuota lasta! Nouse nyt … katso äiti nostaa ja sittenhaetaan sokeria."
Vasta sokeri Eevan vähitellen sai taipumaan, niin että antoi äidinsyliinsä ottaa. Mutta heti ei kiukku kadonnut, vaan mököttäen hänsittekin vielä jossain loukossa istui, kunnes äkä vihdoin haihtui jajoku muu asia huomiota puoleensa veti.
Jo kaksivuotiaana Eeva tämän osasi. Toisinaan kuin veljet, taikka sisko(joista viime mainittu oli nuorin, mutta hänkin kymmentä vuotta Eevaavanhempi) rupesivat Eevan huutaessa ilvettä tekemään ja veljistä jokuuhkasi todenteolla ruveta selkään antamaan niin silloin isä ja äitiyksimielisesti käskivät omia lapsiansa kurittaa, silloin kuin niitätulee. Jos veli silloin rupesi vielä mielipidettään puollustamaan, niinsyntyi perheen kesken laajasanainen riita ja kinastus, joka saattoiäreyttä mieliin, usein niin paljon, että vasta yön nukkuminen sitäjohonkin määriin poisti.
Koska tällaisia seikkoja tapahtui kuitenkin varsin usein, niinmuodostui vanhempain ja poikain väliin alituinen nurjamielisyydentunne, joka ei enää koskaan tahtonut sydämelliseksi sovinnoksi muuttua.
Tällainen elämä tuli vihdoin niin tavaksi, että se ei talon väkeä juuriketään surettanut; ajateltiin vaan, että sellaistahan se lieneekaikkein jokapäiväinen elämän meno.
Vanhemmat miettivät että, kun lapset saavat päänsä olkapään tasalle,niin silloin ei enää vanhempain neuvoja kaivata eikä käskyjä totella.
Pojat muistelivat lapsuutensa aikoja jolloin ei vitsaa säästetty, vaantoisinaan ihan syyttömästikin selkään annettiin. Useat kuritus-kerratmuistuivat varsin hyvästi mieheen ja rupesivat nyt vasta syyttömästisaaduilta näyttämään, tahi ainakin vanhempain kiukun-purkauksilta,koska tuossa nyt oli selvä esimerkki Eevassa, joka sai tehdä mitätahtoi, eikä sittenkään kuritettu.
Ei kuitenkaan Eeva jäänyt ilman rakkauden osoituksia veljeinsäkäänpuolelta. Jokainen piti häntä hyvänä, mutta poikkeus tapahtui silloinkuin Eeva oli pahankurisena ja pojat olisivat tahtoneet häntä kurittaa,jota ei vanhemmat tahtoneet.
Vuosien kuluessa veljetkin kuitenkin hänen itsepintaisiinmielenosotuksiinsa siksi tottuivat etteivät toisinaan millänsäkäänolleet.
Mutta tämän tottumuksen kanssa ei enää sileä rauha palannut vanhempainja poikain väliin. Tahtoi aina ilmestyä syitä toisiansa