Seikkailukertomus intiaaneista ja uudisasukkaista
Pohjois-Amerikan vapaussodan ajoilta
Nuorisolle kertonut
Englannin kielestä suomentanut
O.E.N. [O. E. Nyman]
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja,1921.
I. Salon tyttö.
II. Katsaus taaksepäin.
III. Sankaripoika.
IV. Matkalla.
V. Onnettomuustoveri.
VI. Vapaus taikka kuolema.
VII. Turha toivo.
VIII. Merkillinen kohtaus.
IX. Kuuluisia uudisasukkaita.
X. Urhoollinen Jack.
XI. Ellinipsico maksaa velkansa.
XII. Shawneen kosto.
XIII. Erään hirvijahdin surullinen loppu.
XIV. Raivoisa taistelu.
XV. Kadoksissa ja löydetty.
XVI. Kentonin seikkailut.
XVII. Yllätyksiä.
XVIII. Watangassa.
XIX. Länsi herää.
XX. Yöllinen seikkailu.
XXI. Ampukaa, pojat, ampukaa!
XXII. Jännittävä hetki.
XXIII. Ratkaiseva taistelu.
XXIV. Vae victis — voi voitettuja.
XXV. Hyökkäys.
XXVI. Luolassa.
XXVII. Hurja taistelu.
XXVIII. Turmiollinen viivytys.
XXIX. Rohkea hyppäys.
XXX. Epäilyttävä merkki.
XXXI. Sankari ja sankaritar.
Sinertävä savu tuprusi hiljaisesti erään uudisasutuksen karkeatekoistenhirsimökkien savutorvista itäisen Tennesseen takalistosalolla. Metsäoli pukeutunut syksyn lukemattomiin värivivahduksiin, ja puidenluomassa hämärässä oli ilma suloista ja metsän tuoksua täynnä.
Jättiläispuiden siimeksessä käyskenteli huoletonna, sankko kädessääneräs nuori tyttö. Hän oli lähteelle menossa ja poimi nyt kukkia jataitteli oksia ympäröivän ihanan luonnon kokonaan hurmaamana.
Pieni risahdus herätti hänet kumminkin äkkiä unelmista. Katkeavanoksan litinähän se kyllä vain oli, mutta rajasalon naiselle se saattoimerkitä paljonkin, ja Johanna Harrod oli täysiverinen aarniometsäntytär, alkuperäisen uudisasukkaan ja erämiehen lapsi. Seisoessaan siinäpähkinäpuun suojassa, tummana, solakkana, notkeana ja tarkkaavaisestitähystellen, oli hän ihmeteltävän kaunis, ja yksinkertaisessa,kotitekoisessa puvussa näkyivät vartalon ääriviivat miellyttävänsopusuhtaisina ja kauniina.
Jonkun silmänräpäyksen seisoi hän näin paikallaan tutkien läheisiäpensaikkoja, ja äkkiä keksivätkin hänen terävät silmänsä erään pensaantakaa muutaman väijyvän intiaanin julmat, maalauksilla kaunistellutkasvot.
Samassa läksi hän nopeasti juoksemaan kiitäen pois kuin rientävä kaurishuutaen juostessaan: »Intiaaneja! Intiaaneja!» Silloin näiden hurjasotahuuto rikkoi metsän syvän hiljaisuuden ja kaikkialta syöksyi noitasotamaalauksilla koristeltuja sotureita hurjasti kilpaillen tuostaarvokkaasta saaliista. Mutta Johanna oli muutamia metrejä edellä, janiin nopeasti hän juoksi, että ainoastaan yksi tahi pari vainoojistaoli aivan hänet saavuttamaisillaan, kun hän ehti kylää ympäröivänpaaluaitauksen luokse.
Kuullessaan huudon: »Intiaaneja! Intiaaneja!» sieppasivat miehetheti pyssynsä, ja suljettuaan nopeasti portit riensivät he ennakoltamäärätyille paikoilleen. Naiset ja lapset hakivat suojaa hirsimökeistä,mutta muutamat urhoollisimmat menivät miehensä tahi veljensä toveriksiampuma-aukoille.
Kuten kaikki rajaseudun kylät oli tämäkin su